Dionysoksen kevät pohtii kirjallisuusfilosofisessa hengessä blogilisäyksiä "lastuina" - tätä paikallista "kirjallisuuden tyylilajia" kunnioittaen.
Aiheena on kuitenkin, pääasiassa, muisti - Proustin ja Damasion kautta piparintuoksun herättämiin assosiaatioihin kimpoillen. Dionysoksen piparit ovat paikallinen vastine Madeleine-leivoksille. (Itselläni Madeleinet tuovat mieleen Pariisin metron. Asuessani kaupungissa talven 2000-2001, oman juna-asemani välipala-automaatti möi niitä pilkkahintaan.)
Dionysoksen keväälle voi suositella Hilda Kozarin taidetta. Vaikka Hildan installaatio Muistimatka. Suomalainen joulu? onkin jo menneen talven lumia, tuoksu ja muisti eivät ole entisensä muidenkaan Hildan töiden jälkeen.
Yksi kipeä muistin jäävuori nosti päätään kun luin Irmeli Hautamäen taannoista pääkirjoitusta Mustekalaan. Amerikkalaiset campus-kirjakaupat ja suurkaupunkien Barnes & Noblesit ovat todellakin kauppoja joihin voi hukkua - käsitteen positiivisessa mielessä. Suomessa ei ole yhtään niin isoa kirjakauppaa, että voisi kokea jatkuvasti suuria yllätyksiä kirjoja läpikahlatessaan. Ja muutenkin Yhdysvaltojen varsin sivistymättömässä, paikoin jopa puolianalfabeetissä ympäristössä kirjakaupoissa saattaa jopa tutustua ihmisiin. (Tämä ei ole Manhattan-elokuvien romanttista poetiikkaa.) Kriittisen lukijan ero Matti ja Mervi Meikäläiseen on Yhdysvalloissa niin valtava, että hyviä kirjoja käsissään kantavat ihmiset voisivat alkaa tervehtimään toisiaan kaduilla Harlikalla ajavien tapaan.
Walnut Streetin Barnes & Noble - kaipaan sinua niin, ihan sydämestä ottaa.
Post scriptum
Vielä lähimuistissa, mutta jotta Totuus ei unohtuisi: Jos jotakin arvostan, niin rohkeaa ja herkkäkorvaista kulttuurikeskustelua (ks. Loose your control and take a trip & Trends, Fads and Camp).
Kiitos Mallalle, Outille ja Pilville. Olen kyllästynyt siihen että kaiken pitää olla "tutkimusta" tai "kriittistä journalismia".
Jatketaan dialogia,
nimimerkillä "Tuleva teatteriblogin lukija".
perjantaina 30. marraskuuta 2007
torstaina 22. marraskuuta 2007
Tämän hetken blogitäydennykset tulvivat filosofiaa.
Juha Seppälä pohdiskelee Sartrea ja de Beauvoiria - osittain televisiosta viikolla tulleen "parin" elämää kuvanneen surkean elokuvan (jota luulin ensin ihmisten näyttelemäksi Tintiksi) kautta.
Seppälällä on outoja ajatuksia eksistentialismista ja feminismistä.
"Simone de Beauvoiria on pidetty jonkinlaisena feminismin eksistentialistisena papittarena ja eksistentialismia puolestaan inhimillisen kielteisyyden kulmakivenä. Kaikkia niitä, joilla on tämä käsitys, kehotan lukemaan hänen neliosaisen muistelmasarjansa ja esimerkiksi 1995 suomeksi ilmestyneen Asioiden laita -teoksen (Tout compte fait, 1972). (...) Ohjelmallista feminismiä kirjassa on tuskin nimeksi. Sen monialaisia pohdintoja kantaa ikääntyneen, kylläkin naiseudestaan tietoisen, mutta ennen kaikkea paljon kokeneen ihmisen seesteisyys ja viisaus. Päällimmäiseksi nousevat valoisuus, optimismi, elämän positiiviset arvot."
Kuka pitää eksistentialismia inhimillisen kielteisyyden kulmakivenä? Varmasti Seppälän omia kirjoja arvioidaan enemmän tältä kannalta kuin de Beauvoiria, uskoisin. (Tämä siis kaikella ihailulla sanottuna, Seppälän synkeät kirjat ovat vakilukemistoani.) Ehkä samat piirit, joilla olisi vaikeuksia ohjelmallisen feminismin kanssa? Nyt laajentamaan filosofisia keskustelupiirejä, Seppälä!
Kirsi Piha ottaa puolestaan esiin julkisuudessa esiintyneen aprikoinnin siitä, "voiko Platon tai Nietzsche saada ihmiset sekaisin" (Jokela). Tätä traagista populistista keskustelua seuratessa on oikein hävettänyt nähdä joidenkin filosofien osallistuvan ihan vakavissaan. Piha ei onneksi lisää mausteita soppaan, vaan suosittelee rakentavaa luettavaa aiheesta - ja yllättää minut jälleen kerran blogillaan. Riisun loputkin ennakkoluuloni. Piha on melkoinen julkinen keskustelija. Ajatelkaa, että blogi voi näyttää näitä puolia ihmisestä niin paljon paremmin kuin haastattelu tai televisio-ohjelmien keskusteluformaatit!
Juha Sihvola sanoi HS:n haastattelussa, että "Nietzsche kuuluu lukiolaisten yleissivistykseen, eikä modernia maailmaa voi ymmärtää perehtymättä Nietzschen ajatteluun. Se on vähän sama jos meidän pitäisi historian tunneilla jättää perehtymättä Hitleriin ja Staliniin". No johan on vertaukset. Eikös vaikkapa von Wright olisi parempi esimerkki filosofian Stalinismista, kun hän käytti aalto- ja sibeliusmaista valtaansa kumppaneineen kuristaen mannermaista filosofiaa kaksin käsin hengiltä vuosien ajan, ja vaikeuttaen näin filosofisen keskustelun kehittymistä maassamme? Nietzsche ei ollut institutionalisoitunut peluri joka olisi poterostaan käsin käyttänyt valtaa, vaan enemmänkin ajattelun ravistaja - ja vertaus Hitleriin ja Staliniin ontuu juuri siksi.
Tarmo Kunnas väitti samassa haastattelussa, että "poikaparka oli täysin jatkamassa vanhaa moraalia; hän on oikeassa ja muut ovat pahoja ja surkeita. Tämä ei ole ollenkaan Nietzschen asenne" - joka on tietysti sekin kiinnostavaa "asiantuntijapuhetta", kun ottaa huomioon miten vaihtelevasti, ja välillä todella aggressiivisen ylimieliseen sävyyn Nietzsche kirjoittaa. Hänen filosofiaansa voi tulkita systeeminä - niin minäkin teen - mutta ei Nietzschen asenteita ja hulluja lausahduksia kyllä voi ohittaa. (En laita tähän lainauksia, lukekaa itse vaikkapa Antikristus tai Iloinen tiede.)
Tässä sitten apua kaikille asiaa puntaroiville:
Ennen kaikkea mikä vaan inspiroiva tai kiihdyttävä voi toimia kumppanina kun ihminen kriisiytyy, hänen kaasunsa hirttää pohjaan tai hän tulee hulluksi. Tylsä materiaali, ollessaan osana murhaajien kirjahyllyä, on siellä astetta sattumanvaraisemmin.
Jotkut lienevät lukeneet (protosensori) Platoninsa liiankin hyvin, kun haluaisivat sensuroida kirjoja - ja toiset lienevät katsoneet liikaa Big Brotheria, kun kirjaroviotkin alkavat jo siintää näköpiirissä.
Juha Seppälä pohdiskelee Sartrea ja de Beauvoiria - osittain televisiosta viikolla tulleen "parin" elämää kuvanneen surkean elokuvan (jota luulin ensin ihmisten näyttelemäksi Tintiksi) kautta.
Seppälällä on outoja ajatuksia eksistentialismista ja feminismistä.
"Simone de Beauvoiria on pidetty jonkinlaisena feminismin eksistentialistisena papittarena ja eksistentialismia puolestaan inhimillisen kielteisyyden kulmakivenä. Kaikkia niitä, joilla on tämä käsitys, kehotan lukemaan hänen neliosaisen muistelmasarjansa ja esimerkiksi 1995 suomeksi ilmestyneen Asioiden laita -teoksen (Tout compte fait, 1972). (...) Ohjelmallista feminismiä kirjassa on tuskin nimeksi. Sen monialaisia pohdintoja kantaa ikääntyneen, kylläkin naiseudestaan tietoisen, mutta ennen kaikkea paljon kokeneen ihmisen seesteisyys ja viisaus. Päällimmäiseksi nousevat valoisuus, optimismi, elämän positiiviset arvot."
Kuka pitää eksistentialismia inhimillisen kielteisyyden kulmakivenä? Varmasti Seppälän omia kirjoja arvioidaan enemmän tältä kannalta kuin de Beauvoiria, uskoisin. (Tämä siis kaikella ihailulla sanottuna, Seppälän synkeät kirjat ovat vakilukemistoani.) Ehkä samat piirit, joilla olisi vaikeuksia ohjelmallisen feminismin kanssa? Nyt laajentamaan filosofisia keskustelupiirejä, Seppälä!
Kirsi Piha ottaa puolestaan esiin julkisuudessa esiintyneen aprikoinnin siitä, "voiko Platon tai Nietzsche saada ihmiset sekaisin" (Jokela). Tätä traagista populistista keskustelua seuratessa on oikein hävettänyt nähdä joidenkin filosofien osallistuvan ihan vakavissaan. Piha ei onneksi lisää mausteita soppaan, vaan suosittelee rakentavaa luettavaa aiheesta - ja yllättää minut jälleen kerran blogillaan. Riisun loputkin ennakkoluuloni. Piha on melkoinen julkinen keskustelija. Ajatelkaa, että blogi voi näyttää näitä puolia ihmisestä niin paljon paremmin kuin haastattelu tai televisio-ohjelmien keskusteluformaatit!
Juha Sihvola sanoi HS:n haastattelussa, että "Nietzsche kuuluu lukiolaisten yleissivistykseen, eikä modernia maailmaa voi ymmärtää perehtymättä Nietzschen ajatteluun. Se on vähän sama jos meidän pitäisi historian tunneilla jättää perehtymättä Hitleriin ja Staliniin". No johan on vertaukset. Eikös vaikkapa von Wright olisi parempi esimerkki filosofian Stalinismista, kun hän käytti aalto- ja sibeliusmaista valtaansa kumppaneineen kuristaen mannermaista filosofiaa kaksin käsin hengiltä vuosien ajan, ja vaikeuttaen näin filosofisen keskustelun kehittymistä maassamme? Nietzsche ei ollut institutionalisoitunut peluri joka olisi poterostaan käsin käyttänyt valtaa, vaan enemmänkin ajattelun ravistaja - ja vertaus Hitleriin ja Staliniin ontuu juuri siksi.
Tarmo Kunnas väitti samassa haastattelussa, että "poikaparka oli täysin jatkamassa vanhaa moraalia; hän on oikeassa ja muut ovat pahoja ja surkeita. Tämä ei ole ollenkaan Nietzschen asenne" - joka on tietysti sekin kiinnostavaa "asiantuntijapuhetta", kun ottaa huomioon miten vaihtelevasti, ja välillä todella aggressiivisen ylimieliseen sävyyn Nietzsche kirjoittaa. Hänen filosofiaansa voi tulkita systeeminä - niin minäkin teen - mutta ei Nietzschen asenteita ja hulluja lausahduksia kyllä voi ohittaa. (En laita tähän lainauksia, lukekaa itse vaikkapa Antikristus tai Iloinen tiede.)
Tässä sitten apua kaikille asiaa puntaroiville:
Ennen kaikkea mikä vaan inspiroiva tai kiihdyttävä voi toimia kumppanina kun ihminen kriisiytyy, hänen kaasunsa hirttää pohjaan tai hän tulee hulluksi. Tylsä materiaali, ollessaan osana murhaajien kirjahyllyä, on siellä astetta sattumanvaraisemmin.
Jotkut lienevät lukeneet (protosensori) Platoninsa liiankin hyvin, kun haluaisivat sensuroida kirjoja - ja toiset lienevät katsoneet liikaa Big Brotheria, kun kirjaroviotkin alkavat jo siintää näköpiirissä.
lauantaina 17. marraskuuta 2007
TEATTERIBLOGIT - ONKO NIITÄ?
Eksistentiaalisesti haastavan ja teknisesti taitavan teatterin ystävillä on taas kulta-ajat - kun Helsingissä järjestetään kuluvalla viikolla Baltic Circle -teatterifestivaali.
Oma teatterimakuni poikkeaa maustani koskien muita taiteenlajeja. Mutta en ole ainoa joka katsoo elokuvissa mielellään sekä "romanttista roskaa" että arkiston Pasolini-sarjan, lukee dekkareita ja Vartiota, kuuntelee Reichia ja AC DC:tä - mutta ei juurikaan perusta avantgardistisen ja teknisesti taitavan perinteisen teatterin rinnalla kansanteatterista (ja vielä pahempaa, ns. kesäteatterista). Suomi tarjoaa onnekseni vuosi vuodelta enemmän taideteatteria, ja viime aikoina voin jo syyttää itseäni passiivisuudesta kun ei ole tullut nähtyä tarpeeksi, mutta tarvitsemme silti henkireiäksemme tämänkaltaisia festivaaleja.
Mutta missä ovat teatteriblogit? Onko niitä?
Oma teatterimakuni poikkeaa maustani koskien muita taiteenlajeja. Mutta en ole ainoa joka katsoo elokuvissa mielellään sekä "romanttista roskaa" että arkiston Pasolini-sarjan, lukee dekkareita ja Vartiota, kuuntelee Reichia ja AC DC:tä - mutta ei juurikaan perusta avantgardistisen ja teknisesti taitavan perinteisen teatterin rinnalla kansanteatterista (ja vielä pahempaa, ns. kesäteatterista). Suomi tarjoaa onnekseni vuosi vuodelta enemmän taideteatteria, ja viime aikoina voin jo syyttää itseäni passiivisuudesta kun ei ole tullut nähtyä tarpeeksi, mutta tarvitsemme silti henkireiäksemme tämänkaltaisia festivaaleja.
Mutta missä ovat teatteriblogit? Onko niitä?
perjantaina 16. marraskuuta 2007
KIRJALLISUUS
Kirjallisuus on pinnalla - monessakin blogissa. HS:n esikoispalkinnon saajaa kiitellään (Tontti), Finlandiaa kommentoidaan neutraalin oloisesti (Toivio, Papinniemi) - ja osoitetaan jossakin sentään avointa pettymystäkin (Supinen), mutta pääpiirteissään keskustelu on aika varovaista. Liiankin varovaista?
Kritiikkiin en ole vielä törmännyt - ellei sellaiseksi lasketa Papinniemen blogin 15.11 otsikkoa "Sirkus Finlandia". Kritiikissä on se ongelma, että meidän kielialueellamme kriittistä keskustelua voi käydä vain täysin ulkopuolinen, sillä toisin kuin indoeurooppalaisissa kielissä (ja kulttuureissa), kaikista kritiikeistä tulee suomeksi todella helposti henkilökohtaisen pahoinvoinnin tai katkeruuden ilmaisuja. Tuleehan tämä sävy helposti muihinkin kieliin, mutta kyllä suomenkielinen Suomi on omaa luokkaansa. Tämä panee sellaiset kriitikot, jotka eivät itse julkaise kaunokirjallisuutta, erityisen tärkeään asemaan - kirjailija kun ei voi avata suutaan.
Kritiikkiä ansaitsisi myös näiden palkintojen merkitys kirjallisuuskentällä. Finlandiaa enemmän olen tosin ihmetellyt sitä miten joku jaksaa seurata Nobeleita... Vain Nobelin rauhanpalkinto hakkaa kirjallisuuden älyttömyydessään (tutustukaa joskus listaan heistä jotka sen ovat saaneet tai joille sitä on suunniteltu annettavaksi - vaikka onhan sitä hyviäkin kirjoja (ja rauhanpuolustajia) palkittu. Sartre ja Camus saivat omansa kenties siksi kun ei ollut filosofian Nobelia tarjolla, ruotsalaisia kirjoja on palkittu liikaa ja venäläisiä liian vähän - eikä kukaan varmaan vakavissaan voi ajatella että maailman tulisi Suomesta lukea juuri Sillanpäätä? Pidetään sama mielessä maailmankirjallisuutta lukiessa.
Mitä tulee tämän vuoden Finlandiaan, en ole lukenut kuin pienen osan vuoden kirjoista. Itseeni upposi jostakin syystä eniten Ilmestys (Finlandia-ehdokkaista pidin kyllä Lindstedtin Saksista). Jäin miettimään, että pidin jälkimmäistä enemmänkin tarinana, ja nokkelana kielileikkinä - mutta monet ovat kehuneet sen kielen hienovaraisuutta. Edellisen kohdalla kieli taas upposi kuin sulaan voihin. Sen kohdalla uskon että monella menee paljon ohi tekstin herkän ruumiillisuuden takia. Jäin pohtimaan, että minulta puuttui sitten jotakin Lindstedtin kirjan lukijana. Eittämättä, sillä niin moni herkkä ja älykäs ihminen on kehunut juuri sen kieltä.
Meiltä kaikilta puuttuu jokin komponentti (yleensä monta), ja se rajoittaa tiettyjen sävyjen tavoittamista kirjoja lukiessa (pätee myös teoreettiseen kirjallisuuteen). Yksi tämän hetken projektini on saada itseni ymmärtämään paremmin mitä ymmärrän ja mitä en ymmärrä - ja miksi. En ole esimerkiksi itse ikinä tajunnut Salamaa. Taistelin puoleenväliin Minä, Olli ja Orvokkia, mutta se oli tuskaa. Juhannustanssien kanssa painin yhden kesäloman, mutta oli vaikeaa tajuta mistä oli kysymys. No, kieli oli hienoa, ainakin paikoitellen, mutta... Aina ihana Pia Livia Hekanaho sanoi kerran kun keskusteltiin, että hänkin työskenteli Salaman tapaisen kirjallisuuden kanssa. Näkökulma oli miestutkimuksen. Pia Livia puhui siitä miten perinteinen äijä on itse asiassa tosi arvoitus. Jäin miettimään, ja mietin näinä aikoina taas, että onko itselläni vaan ongelma liian "äijien" äijien kanssa: ehkä en vaan suostu eläytymään "prkele", "pitkoa uuniin" ja "pannaas stana tupakiks" -henkisen miehen maailmaan?
Kriittisyyden ja väärinymmärryksen suhde on yleisestikin ottaen liian väkevä. Harvasta teoksesta uskaltaa tosissaan sanoa, että on saanut kiinni sen oleellisesta ytimestä - mutta että ei tullut pidettyä siitä.
Hannu Marttila filosofoi taas kerran kirjallisuudesta osuvasti HS:n blogissa.
Viitaten HS:n "intellektuelliraadin" näkemyksiin, Marttila kirjoittaa että:
"Hyvähän se on, että suomalaisella kirjallisuudella on “kyky kuvata nykyajan kipupisteitä“.
Mutta jos kirjallisuudella on jokin tehtävä, se on olla kirjallisuutta. Kirjoitti muun muassa Eino Leino pakinoissaan Päivälehdessä ja Helsingin Sanomissa jo sata vuotta sitten. Silloinkin keskusteltiin — ja silloin vasta keskusteltiinkin — kirjallisuuden tehtävästä kansallisen itsepuolustuksen, kielikysymyksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välineenä.
Kirjallisuuden itsellisyys tai itsenäisyyshän ei sinänsä tarkoita yhteiskunnan ongelmien ulkopuolelle asettumista."
Eritoten tässä maassa unohtuu tämä tärkeä seikka. Elitismin pelko on suuri. Kaikilta taiteilta tunnutaan vaativan kansanomaisuutta ja ymmärrettävyyttä.
Politiikkaa varten on keskeistä oikea aktivismi, äänestäminen, politiikan seuraaminen ja siitä keskusteleminen - eikä pelkällä taiteella pitkälle pötkitä. On kiva jos joku tukee omia näkemyksiä kirjassa tai haastaa ajattelemaan toisin, mutta politiikassa parasta on politiikka, kirjallisuudessa kirjallisuus. Olen kyllästynyt esimerkiksi lukemaan ihmisten pahoinvoinnin purkauksia (tai näkemään niitä teatterissa), jos niihin ei saada mitään lisäarvoa pahoinvointitutkimuksiin ja julkiseen keskusteluun nähden. Sitä lisäarvoa voitaisiin kirjallisuudesta puhuttaessa nimittää kirjallisiksi ansioiksi. Joku kertoo hyvin (Risto Isomäki kirjoittaa häikäiseviä tarinoita, mutta kielillinen sensitiviteetti on 7-lehden tasoa), jollakin on kielellistä herkkyyttä (asiakirjoittajista suosikkini on muuten Max Jakobson - katsokaapa joskus mitä kirjallisia mestariteoksia hän on julkaissut) - ja kellä nyt on mitäkin ansioita millä tekstiä vie eteenpäin, mutta oleellista on se, että on jotakin lisättävää. Nykytaiteessa olen kypsä videoihin, joissa puhutaan ajankohtaisista ongelmista, mutta ei pystytä tarjoamaan katsojalle mitään taiteellisia ansioita kaupan päälle. Mitä jää käteen kun videolla on sosiologista puhetta ilman sosiologin asiantuntemusta? Samat puheet saattaa löytää verkon keskustelupalstalta. Luen siinä tapauksessa mielummin verkosta ihmisten oikeaa keskustelua tai vaikkapa jonkun sosiologisen artikkelin aiheesta.
Näihin sanoihin
- Blogifinlandiaa odotellessa:
ehdokkaita voisivat olla vaikkapa Juha Seppälä, Hannu Marttila, Kirsi Piha, Jari Sedergren, Rita Dahl ja Ville Ranta. Kriteerit Finlandia-blogille? Jätän lukijan mietittäväksi - mutta ei kai sentään samat kuin journalismissa, tutkimuksessa tai kaunokirjallisuudessa?
Kritiikkiin en ole vielä törmännyt - ellei sellaiseksi lasketa Papinniemen blogin 15.11 otsikkoa "Sirkus Finlandia". Kritiikissä on se ongelma, että meidän kielialueellamme kriittistä keskustelua voi käydä vain täysin ulkopuolinen, sillä toisin kuin indoeurooppalaisissa kielissä (ja kulttuureissa), kaikista kritiikeistä tulee suomeksi todella helposti henkilökohtaisen pahoinvoinnin tai katkeruuden ilmaisuja. Tuleehan tämä sävy helposti muihinkin kieliin, mutta kyllä suomenkielinen Suomi on omaa luokkaansa. Tämä panee sellaiset kriitikot, jotka eivät itse julkaise kaunokirjallisuutta, erityisen tärkeään asemaan - kirjailija kun ei voi avata suutaan.
Kritiikkiä ansaitsisi myös näiden palkintojen merkitys kirjallisuuskentällä. Finlandiaa enemmän olen tosin ihmetellyt sitä miten joku jaksaa seurata Nobeleita... Vain Nobelin rauhanpalkinto hakkaa kirjallisuuden älyttömyydessään (tutustukaa joskus listaan heistä jotka sen ovat saaneet tai joille sitä on suunniteltu annettavaksi - vaikka onhan sitä hyviäkin kirjoja (ja rauhanpuolustajia) palkittu. Sartre ja Camus saivat omansa kenties siksi kun ei ollut filosofian Nobelia tarjolla, ruotsalaisia kirjoja on palkittu liikaa ja venäläisiä liian vähän - eikä kukaan varmaan vakavissaan voi ajatella että maailman tulisi Suomesta lukea juuri Sillanpäätä? Pidetään sama mielessä maailmankirjallisuutta lukiessa.
Mitä tulee tämän vuoden Finlandiaan, en ole lukenut kuin pienen osan vuoden kirjoista. Itseeni upposi jostakin syystä eniten Ilmestys (Finlandia-ehdokkaista pidin kyllä Lindstedtin Saksista). Jäin miettimään, että pidin jälkimmäistä enemmänkin tarinana, ja nokkelana kielileikkinä - mutta monet ovat kehuneet sen kielen hienovaraisuutta. Edellisen kohdalla kieli taas upposi kuin sulaan voihin. Sen kohdalla uskon että monella menee paljon ohi tekstin herkän ruumiillisuuden takia. Jäin pohtimaan, että minulta puuttui sitten jotakin Lindstedtin kirjan lukijana. Eittämättä, sillä niin moni herkkä ja älykäs ihminen on kehunut juuri sen kieltä.
Meiltä kaikilta puuttuu jokin komponentti (yleensä monta), ja se rajoittaa tiettyjen sävyjen tavoittamista kirjoja lukiessa (pätee myös teoreettiseen kirjallisuuteen). Yksi tämän hetken projektini on saada itseni ymmärtämään paremmin mitä ymmärrän ja mitä en ymmärrä - ja miksi. En ole esimerkiksi itse ikinä tajunnut Salamaa. Taistelin puoleenväliin Minä, Olli ja Orvokkia, mutta se oli tuskaa. Juhannustanssien kanssa painin yhden kesäloman, mutta oli vaikeaa tajuta mistä oli kysymys. No, kieli oli hienoa, ainakin paikoitellen, mutta... Aina ihana Pia Livia Hekanaho sanoi kerran kun keskusteltiin, että hänkin työskenteli Salaman tapaisen kirjallisuuden kanssa. Näkökulma oli miestutkimuksen. Pia Livia puhui siitä miten perinteinen äijä on itse asiassa tosi arvoitus. Jäin miettimään, ja mietin näinä aikoina taas, että onko itselläni vaan ongelma liian "äijien" äijien kanssa: ehkä en vaan suostu eläytymään "prkele", "pitkoa uuniin" ja "pannaas stana tupakiks" -henkisen miehen maailmaan?
Kriittisyyden ja väärinymmärryksen suhde on yleisestikin ottaen liian väkevä. Harvasta teoksesta uskaltaa tosissaan sanoa, että on saanut kiinni sen oleellisesta ytimestä - mutta että ei tullut pidettyä siitä.
Hannu Marttila filosofoi taas kerran kirjallisuudesta osuvasti HS:n blogissa.
Viitaten HS:n "intellektuelliraadin" näkemyksiin, Marttila kirjoittaa että:
"Hyvähän se on, että suomalaisella kirjallisuudella on “kyky kuvata nykyajan kipupisteitä“.
Mutta jos kirjallisuudella on jokin tehtävä, se on olla kirjallisuutta. Kirjoitti muun muassa Eino Leino pakinoissaan Päivälehdessä ja Helsingin Sanomissa jo sata vuotta sitten. Silloinkin keskusteltiin — ja silloin vasta keskusteltiinkin — kirjallisuuden tehtävästä kansallisen itsepuolustuksen, kielikysymyksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välineenä.
Kirjallisuuden itsellisyys tai itsenäisyyshän ei sinänsä tarkoita yhteiskunnan ongelmien ulkopuolelle asettumista."
Eritoten tässä maassa unohtuu tämä tärkeä seikka. Elitismin pelko on suuri. Kaikilta taiteilta tunnutaan vaativan kansanomaisuutta ja ymmärrettävyyttä.
Politiikkaa varten on keskeistä oikea aktivismi, äänestäminen, politiikan seuraaminen ja siitä keskusteleminen - eikä pelkällä taiteella pitkälle pötkitä. On kiva jos joku tukee omia näkemyksiä kirjassa tai haastaa ajattelemaan toisin, mutta politiikassa parasta on politiikka, kirjallisuudessa kirjallisuus. Olen kyllästynyt esimerkiksi lukemaan ihmisten pahoinvoinnin purkauksia (tai näkemään niitä teatterissa), jos niihin ei saada mitään lisäarvoa pahoinvointitutkimuksiin ja julkiseen keskusteluun nähden. Sitä lisäarvoa voitaisiin kirjallisuudesta puhuttaessa nimittää kirjallisiksi ansioiksi. Joku kertoo hyvin (Risto Isomäki kirjoittaa häikäiseviä tarinoita, mutta kielillinen sensitiviteetti on 7-lehden tasoa), jollakin on kielellistä herkkyyttä (asiakirjoittajista suosikkini on muuten Max Jakobson - katsokaapa joskus mitä kirjallisia mestariteoksia hän on julkaissut) - ja kellä nyt on mitäkin ansioita millä tekstiä vie eteenpäin, mutta oleellista on se, että on jotakin lisättävää. Nykytaiteessa olen kypsä videoihin, joissa puhutaan ajankohtaisista ongelmista, mutta ei pystytä tarjoamaan katsojalle mitään taiteellisia ansioita kaupan päälle. Mitä jää käteen kun videolla on sosiologista puhetta ilman sosiologin asiantuntemusta? Samat puheet saattaa löytää verkon keskustelupalstalta. Luen siinä tapauksessa mielummin verkosta ihmisten oikeaa keskustelua tai vaikkapa jonkun sosiologisen artikkelin aiheesta.
Näihin sanoihin
- Blogifinlandiaa odotellessa:
ehdokkaita voisivat olla vaikkapa Juha Seppälä, Hannu Marttila, Kirsi Piha, Jari Sedergren, Rita Dahl ja Ville Ranta. Kriteerit Finlandia-blogille? Jätän lukijan mietittäväksi - mutta ei kai sentään samat kuin journalismissa, tutkimuksessa tai kaunokirjallisuudessa?
torstaina 8. marraskuuta 2007
Blogien kunniaksi
Näinä päivinä näkee blogien arvon julkisen keskustelun välineinä. Vain määrälliset ja laadulliset aste-erot erottavat päivä- ja iltalehdet koulusurmien aiheuttaman shokin kasvattamisessa ja sensaation levittämisessä.
Blogistanissa yksi on kirjoittanut runon ja siten ilmaissut sitä mitä ei voi ilmaista, toinen kritisoinut asiallisesti ja tapausta kunnioittavalla otteella lehdistöä amerikkalaistyylisestä uutisoinnista.
Kirjoittajien ei tarvitse tyydyttää yleisön tirkistelyn halua, halvan sentimentaalisuuden nälkää tai toteuttaa päätoimittajien fantasioimia 'lehdistön velvollisuuksia'.
Blogeissa voi sanoa 'enemmän' - sanomalla enemmän, tai vähemmän (jättämällä sanomatta).
Blogistanissa yksi on kirjoittanut runon ja siten ilmaissut sitä mitä ei voi ilmaista, toinen kritisoinut asiallisesti ja tapausta kunnioittavalla otteella lehdistöä amerikkalaistyylisestä uutisoinnista.
Kirjoittajien ei tarvitse tyydyttää yleisön tirkistelyn halua, halvan sentimentaalisuuden nälkää tai toteuttaa päätoimittajien fantasioimia 'lehdistön velvollisuuksia'.
Blogeissa voi sanoa 'enemmän' - sanomalla enemmän, tai vähemmän (jättämällä sanomatta).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)