ETÄISYYS

Jukka Laajarinne käsittelee blogissaan "perspektiiviharhoja".

"Jossain Nietzschen kirjassa oli ajatus: Ihmiset toimivat yleensä perspektiiviharhan vallassa, joka johtuu siitä, että lähellä oleva näyttää suuremmalta – siis merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä – kuin kaukana oleva. (...) Kun joku jää Intiassa auton alle, ei sillä ole meille suurtakaan merkitystä, mutta jos sama tapahtuu muutaman metrin päässä, alkaa jo olla."

Nykyään, enemmän kuin ikinä, tarvitsemme näitä "harhoja" - selvitäksemme. On kyettävä tehokkaasti erottamaan meitä käytännössä koske(tta)va todellisuus fiktiosta (kauhu, porno, toiminta) ja audiovisuaalisesta "faktasta" (sotakuvasto, törkydokumentit). Kummankin piirissä meitä yritetään tehokkaammin kuin ikinä stimuloida voimakkaaseen kokemukseen.

Meistä on kasvanut psyykkisen itsesäätelyn mestareita. Siksi selviämme niin ongelmattomasti medioitumisesta ja globalisaatiosta. Kaukana tapahtuva ei ole kokemuksellisesti koskettavaa. Se on vain "elokuvaa". Mikäli kaukaiset kauhut olisivat koskettavia, tai vaatisivat meiltä eettistä responssia, kaikki suurisydämiset ihmiset olisivat näilläkin lakeuksilla osallistumisburnoutissa.

Immanuel Kantin ylevän käsitettä ei tietenkään saa unohtaa. Kantin klassisessa dynaamisessa esimerkissä vaikutumme ilmiöstä, jonka mittasuhteet tekevät meistä pienen ja haavoittuvan, mutta jota voimme tarkastella turvasta. Emme koe suurta aaltoa esteettisesti kun olemme vaarassa jäädä sen alle. Vain suojassa vapaudumme estetiikalle.

Jotakin tällaista tapahtui syyskuun 11. 2001. Amerikkalaisia kylmäsi, ja kyllä meitäkin olisi kylmännyt jos Tallinnaan tai Tukholmaan, suomalaisista kaupungeista puhumattakaan, olisi hyökätty. Nyt etäisyyttä riitti, ja mutta moni täällä lipesi välillä eettisestä yliminästään nauttimaan tornien tuhon visuaalisuudesta (vaikka palasikin heti "herättyään" häpeissään moraalin suojiin).

Ylevän, psykologisen suojautumisen ja estetisoitumisprosessin yhtymäpisteessä on avain aikamme yhteisöllisyyteen. Vain kokemuksellisesti voimakas ja merkityksellinen saa meissä liikettä aikaiseksi. Rationaalisuus ei kartesiolaisten menestyksestä huolimatta ikinä ole saanut massoja kadulle ja yksilöitä uhraamaan elämänsä erilaisille ideaaleille.

Näille kipupisteille läheisesti voidaan kulkea toisiakin teitä.

Laajarinne jatkaa: "Romantikoille on tuttu myös päinvastainen perspektiiviharha: Se, mikä on lähellä, arjessa, jokapäiväisessä lähituntumassa, näyttäytyy merkityksettömämpänä ja mielenkiinnottomampana kuin se, mikä on jossakin kaukana, tavoittamattomissa. Romantikko saattaa riutua käsittämättömän kaukokaipuun vallassa: vieraat maat outoine maisemineen näyttäytyvät ihmeellisempinä, tärkeämpinä ja mahtavampina kuin oma kotiseutu".

Oltaisiinkohan tässä jo eksotisminkin äärellä - jonka ei tietenkään tarvitse olla ristiriidassa romantikon romantiikan kanssa? Mitä on olla media-ajan romantikko, muuten?

Aikaperspektiiveihin:

Laajarinteen lisäksi Anita Konkka on huomioinut Simone de Beauvoirin syntymäpäivän.

Konkka kysyy "(o)nko naisen elämä muuttunut sitten viime vuosisadan puolivälin jolloin kirja on kirjoitettu? Ei se ainakaan Sinkkuelämästä päätellen ole muuttunut, paitsi että sinkkutytöt ovat seksuaalisesti aktiivisempia kuin 1940-luvun ranskattaret, mutta muuten naisen elämän keskipiste ja tärkein asia on edelleen sen oikean miehen löytäminen. Sinkkuelämä on siitä hauska sarja, että se ironisoi naisten ikuista etsintää."

Voisiko tuota paremmin sanoa? Kyllä viettielämän kulttuurinen kanavoituminen on hämmentävä ilmiö ja Sinkkuelämää-sarjassa on jotakin joka ampuu minunkin ajatukseni uusille kiertoradoille. Iloisen ironian lisäksi se paljastaa terävästi paljon pieniä vaikeasti tajuttavia asioita ihmissuhteista nyky-yhteiskunnassa.

Sinkkuelämää-sarjan sinkkuelämä on varsin lihallista. Mutta nykyään monen viettielämäkin ottaa etäisyyttä elävistä ruumiista. Toki sitä on aina tapahtunut. On ihmisiä, joiden eroottinen koneisto on ollut sublimoitu romanttiseen kirjallisuuteen tai eroottisen taiteen keräilyyn, mutta nykyään tämä tapahtuu laajemmassa mittakaavassa, ja huomattavasti proosallisemmin. Se on enemmän miesten kuin naisten vaara - miesten seksuaalisuus kun on pääpiirteissään naista visuaalisemmin suuntautunutta, ja nykykulttuuri, ennen kaikkea seksuaalinen nykykulttuuri on visuaalista. Naiset saattavat kyllä nettideittailun lisäksi chattailla etäisten miesten kanssa - joita he eivät ikinä tapaa - mutta moni mies on varmasti kanavoinut itseään jo enemmän pornografiaan kuin ihmissuhteisiin. Se ei ole ongelma kun pornografiaan säilyy tiedostetun erillinen suhde, tai kun sen vaikutus käytännön todellisuuteen on vain stimuloiva, mutta varmasti on niinkin, että seksuaalienergian ylikanavoiminen voyeristisesti tekee osallistuvan dialogin (engagement) toisen ihmisen kanssa vaikeaksi. Kyseessä ei muutenkaan ole helpoin mahdollinen tehtävä, joten lienee syytä olla huolissaan aikamme mediakulttuurin vaikutuksista.

Selvää on ainakin se, että yhtä lailla kuin medioitunut globalisoituminen ei ole saanut meitä osallistumaan maailmanlaajuisesti demokratian ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen, ei pornografia ole enää mikään emansipaation apuväline numero yksi, jota se saattoi hyvinkin olla vielä kristillisen moraalin aikaan. Kaiken saa jo näyttää.

(Filosofian klassikkovinkki: Lukekaapa joskus tarkkaan mitä Benjamin sanoo Taideteos-esseessään aurasta. Ajatuksen kehittely perustuu yllättävän pitkälle etäisyyden pohtimiseen. Se alkaa puunoksasta pään yläpuolella, jatkuu kaukaisiin vuoriin, ja siirtyy sitten etäisiin taideteoksiin joiden luokse matkustetaan. Myöhemmät lukutavat ovat ehkä liikaakin antaneet tilaa Benjaminin mediapohdinnoille. Benjamin on aika ympäristöfilosofinen, ja on ehkä niinkin, että auran ideaa voisi soveltaa seksuaalisuuteen. Mitä loputon seksuaalisuuden representaatio auraattisesti katsoen tekee ihmisruumista koskevalle suhteellemme? Se kun perustui aikoinaan ruumiin "kaukaiselle" ja suojatulle luonteelle.)