KIRJAILIJALIITON ESTETIIKKAA

Tommi Melender ottaa Antiaikalaisessaan kantaa kirjailijaliitosta käytyyn keskusteluun - ja HS:n Esa Mäkisen kirjoitteluun noin ylipäätänsä.

Melender mainitsee Mäkisen jokin aika sitten keskustelua herättäneen artikkelin siitä onko olemassa oikeistolaisia taiteilijoita - ja jos on, missä he luuraavat. Mielestäni Mäkisen artikkeli edusti kriittistä teoriaa parhaimmillaan - sanomalehtimuodossa. Jos ei pääse kirjoittamaan ilkeitä kolumneja, tämän pidemmälle ei voi mennä.

Sen lisäksi että taiteen maailmassa viljellään laatukriteereitä ja toimitaan paljon verkostoajattelun kautta sisällöt unohtaen, siellä pitävät valtaa erilaiset klikit ideologioineen.

Minut on omissa "ammattipiireissäni" (filosofia, kuvataide, taidekorkeakoulut) helppo niputtaa poliittisesti vasempaan laitaan, feminismiin ja vihreyteen - ja onhan siitä hyötyä.

Uskoakseni jos kirjoittaisin oikeistolaisen, sotahullun, antivihreän, vaikkakin kielellisesti säkenöivän ja temaattisesti upean romaanin, sen kirjallista antia pidettäisiin huonona - samalla kun nuorisolle on hädin tuskin lakattu tuputtamasta Gallian sotaa.

Toki aika parantaisi teoksen saamat haavat - mikäli se olisi kyllin kestävää luettavaa jälkipolville. Poundia ja Hamsunia sai pitkään odottaa pannasta. Kun kirjailija, kuten natsismiin kallistunut Hamsun tai fasismiin kallistunut Pound, sortuu "väärään poliittiseen liikkeeseen" (natsit, kokoomus, ehkä juuri ja juuri stalinismi), tarvitaan vain yksi sukupolvi pesemään hänen teoksensa ikävistä sivumerkityksistä. Kaupallisuuden tai muodikkuuden kanssa on vähän sama tilanne. Mutta odottakaapa vaan, ne taiteen tekijät jotka nyt ovat "mielenkiintoisia" tulevat katoamaan (mitä nyt joku kirjallisuudentutkija tai taidehistorioitsija mainitsee heidät menneisyyden ajankuvissaan). Tulevaisuudessa kiinnostaa vaan se kolahtaako joku vanha teos, kun sen puutteita ei pysty parantamaan (boheemilla) ulkonäöllä, syvällisillä baarikeskusteluilla tai (tästä sanasta on tulossa sisällöntuotannon tapainen kirosana:) verkottumisella.

(Meidän filosofien sallitut rajat ovat muuten sitten vähän erilaisia, mutta niistä joskus toiste.)

Se että Kata Kärkkäinen oli playboy-malli ja että hän on toiminut juhanipalmumaisella julkisuuden sektorilla on tulevaisuuden kulttuurihistorioitsijoille yhdentekevää kun he avaavat hänen romaaninsa. Nyt käyty Kirjailijaliitto-keskustelu voi vaikuttaa heidän mielestään yhtä omituiselta kuin se, että jonkun oli aikanaan maalattava luolan seinään pelkkiä biisoneita - tai kirjoitettava ruotsiksi.

Mutta nyt Kirjailijaliittoon (johon ylläoleva tietysti epäsuorasti liittyy). Tässä Mäkisen artikkelin verkkoversio. Sitten Melenderin kommentteihin.

"Toimittaja Esa Mäkinen otsikoi kuudelle palstalle levitetyn kommenttinsa provosoivasti: "Paha paikka, jos pärstä ei miellytä kirjailijaliittoa"", Melender lainaa, ja on tietysti oikeassa siinä, että taustoja oltaisiin voitu tutkia tarkemmin (ks. kappale alla).

""Liiton pitäisi tehdä jäsenkriteereistään avoimempia ja luopua piileskelemästä sääntöjensä ja epämääräisten laatukriteerien takana", Mäkinen opastaa. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola osoittaa (...) selvillä numeroilla vääriksi käsitykset, joiden mukaan jäsenyyskynnys olisi toivottoman korkea ja liitto jonkinlainen sulkeutunut salaseura. "2000-luvun alusta vuoden 2007 loppuun Kirjailijaliittoon on hyväksytty 177 uutta jäsentä. Se on liki kolmannes Kirjailijaliiton jäsenmäärästä", Levola kirjoittaa. Luvut ovat laskettavissa Kirjailijaliiton jäsenluetteloiden tiedoista. HS:kin olisi voinut tämän laskutoimituksen tehdä, mutta ei tietenkään tehnyt, koska se olisi pilannut kärjen mehukkaalta skandaalijutulta. (...) (J)os Suomen kokoisessa maassa otetaan Kirjailijaliittoon 177 uutta jäsentä seitsemässä vuodessa, eivät jäsenyydelle asetetut laatukriteerit voi olla kohtuuttoman ankaria. Vaikka olemme Pisa-tutkimusten kärjessä, emme taatusti ole kirjallisesti niin ylivertaisen lahjakas kansa, että riveistämme sikiäisi giganttisen loistokkaita kirjailijoita näin huimaa tahtia."

Toki asia on monimutkaisempi kun on käynyt ilmi, ettei Kärkkäisen teoksia ole juurikaan luettu Kirjailijaliiton sikariportaassa. Levola puolustaa Kirsi Pihan blogin keskustelussa sitä tapaa, että vain pari tyyppiä tutustuu tuotantoon ja joko suosittelee kirjailijaa tai jättää suosittelematta - ja mitä muuta liitto voisikaan, hakemuksiahan tulee niin paljon. Toisaalta on niin, että jos on päässyt piireihin, puolustajia varmaan löytyy heistäkin, joiden tehtävä ei ole tehdä arviota? No, Levola ehkä vähän epäonnistui verkkokeskustelussa (ks. taas Kirsi Pihan blogi - sivussa ja tekstin lopussa linkki), mutta toi siinä ilmi kaikenlaista mielekästäkin (johon Melender viittaa).

Mutta huomio, ennen kaikkea Kirjailijaliiton hylkäämisessä oli kentälle vakiintumisen puutteen lisäksi kyse siitä, ettei Kärkkäisen työtä pidetty taiteellisesti kyllin korkeatasoisena. Taidekirjallisuus on se sana jota tässä pitäisi käyttää - ellei sitten "merkittävä kansankirjallisuuskin" (huh, hiki vuotaa kun ajattelenkin asiaa) voisi toimia joihinkin jäseniin.

On toki niin että jotakin teosta tai tekijää voidaan puolustaa taiteellisesti ansiokkaana, mutta kyllä tilanne kirjallisuudessa on samoin kuin kuvataiteessa (maalaukset, installaatiot, veistokset) ja musiikissa (klassinen, vakavan kuuloinen jazz) sidottu muoto-oppiin sekä genreihin. On toimittava sen puitteissa, miltä taiteen kuuluu näyttää, kuulostaa ja tuntua.

Reunaehdot eivät siis ole laadullisia yksin hyvä / huono -akselilla. Kyse on kirjallisuudessakin tyylistä (vakavaan päin), mediasta (kirja isolla K:lla) ja kiinnittymisestä tietyn eurooppalaisen taidekirjallisuuden / kotimaisen kertomakirjallisuuden perinteeseen. Tämän takia keskustelua siitä onko joku "oikea kirjailija" tai ei on tietysti turha viedä sellaiseen ammattiliiton ja taidetta isolla T:llä -ajattelua viljelevän kritiikkiorganisaation sekamuotoon kuin Kirjailijaliitto.

Muuten, kun "taideakselilla" liikutaan, itseäni miellyttävät fragmentit (ei aina julkaisseiden tai kenties ikinä kylliksi materiaalia modernistiseen kovakantiseen tekstikokonaisuuteen kasaan saavien) runoilijoiden blogeissa (ja pidän muuten neuvostovallan aikana kädestä käteen kiertäneistä teoksista), asiakirjallisuuden runolliset otteet (Hellaakosken esseistä Max Jakobsonin parhaimpiin), tai vaikkapa genrettömät kirjoitukset - kärjessä Tage Danielssonin omituisuudet. Aina ulkona instituutiokirjallisuudesta?

Kuten sanottua, Kirjailijaliitto on kuitenkin perinteisen taidekäsityksen, "ammatinharjoittamisen" ja kirjan liitto. On sitouduttu työvuosiin, tuotannon määrään ja rooliin "kentällä" - kuten Taidemaalariliitossa. (Anja Snellmanilla on tästä muuten hieno kommentti Kirsi Pihan blogin keskusteluosuudessa: Onko Kärkkäinen pyrkinyt Taidemaalariliittoon? Sinne on todella vaikea päästä... No, Mäkinen on enemmän kirjallisuusihmisiä, haastetaan Hesarin kuvataideporukka kirjoittamaan Taidemaalariliitosta ja siitä mitä vaihtoehtoyhdistyksille kuten MUU:lle nykyään kuuluu.)

Seurat, kustantamot, musiikkitalot, museot ja tutkijaliittoutumat ovat yhteisöjä, jotka toimivat rajavartijoina älylliselle ja taiteelliselle kulttuurille - ja epäilemättä kirjallisuudessakin voi kaikkina aikoina venyttää vain hiukan sitä mikä on kaunokirjallisuuden oloista kaunokirjallisuutta. Realisti ymmärtää tämän. Realisti tietää että hän voi tuottaa jotakin uutta, tai että hän voi brändäytyä seurapiirikaunottareksi ilman että se heikentää hänen teoksensa tasoa, mutta ei pidä odottaa, että ovet avautuisivat välttämättä oman alan vallan keskiöön.

Melender jatkaa, muistuttamalla että "(k)irjailijaliiton nettisivulla todetaan: "KIRJAILIJALIITON JÄSENEKSI hyväksyminen edellyttää, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana.""

Itseni on vaikea suhtautua tähän, sillä kirjallisuuden arvottamiseen meillä liittyy uskomattoman paljon kansallisromantiikkaa (älkää luulkokaan, että tähän nyt mitenkään silti liitettäisiin kaikkien kerran 5 vuodessa teatterissa käyvien lempinäytelmää Tuntematonta sotilasta). Omasta mielestäni Kärkkäinen pesisi ihan kevyesti monet tylsät paikalliskertojat, joiden otsa rypyssä -kirjallisuutta pitäisi varmasti arvostaa kun se on meidän "omaa perinnettämme". Jos tosiaan haluttaisiin sitoutua taiteeseen, tulisi tukkilaisromantiikka heittää tien poskeen yhdessä vaikka sitten Kärkkäisen työn kanssa (valitsisin kuitenkin jälkimmäisen edellistä mielummin). Samalla voitaisiin edes keskustella ammattiliittoajattelun sivussa siitä, voisiko Kirjailijaliitto jotenkin tuulettaa kankeaa teoskäsitystä media- ja tyyliulottuvuuksineen. Ammattiliittotoiminnan sivussa voisi harjoittaa kriittistä "taidekeskustelua" kirjallisuudesta.

Suomenkielinen yksilöiden Gallian sota oli vähän aikaa sitten vielä mm. seuraava kaava: Köyhä ja rehellinen mies kasvaa maaseudulla ja tulee henkisesti, sielullisesti ja seksuaalisesti tukahdetuksi. Hän muuttaa kaupunkiin, liittyy kommunistiseen puolueeseen, käväisee mielisairaalassa ja palaa lopuksi alkoholisminkin läpikäyneenä maalle missä mikään ei ole muuttunut - paitsi hän itse, ja tietysti, no, maaseutu autioituu (niisk). Kaavaan sopii tukkilaisuutta, autenttisen syvähenkisiä luontokuvauksia ja pettymyksiä rakkaudessa. Joka kulttuurissa ja joka kielessä omat heikot pisteensä...

Palataan aiheeseen: Toki kyse on laajemmastastakin ongelmasta. Niin kuin yliopistoissa, taidemaailmassakin rakenteet kasvavat kasvamistaan teosten kustannuksella. Taiteilijoita kohdellaan yhä väkinäisemmin ammatinharjoittajina - rinnastamalla heidät yrittäjiin...

Eläköön Rulfo, Jiménez ja Homeros, joista kukaan ei ollut julkaisukone - mutta teki kirjallisuutta joka muistetaan vielä silloinkin kun Suomen maaseudun modernisaatio on ohi!

Heille, joilla toinen kotimainen sujuu, tarjoan oheista vuoden 2001 esseetäni kitschistä, jossa tämän kirjoituksen teemaa käsitellään sattumalta jopa Kirjailijaliiton kautta!

Kirsi Pihan blogissa ja siitä käydyssä keskustelussa lisää taustalukemista - ja vielä tässäkin. Jaa, joo, Jyrki Lehtolakin kommentoi!