Galleria- ja museoelokuva

Kari Yliannala on perustanut kokeellisen liikkuvan kuvan blogin, jota kannattaa varmasti seurata - mikäli aihe ollenkaan kiinnostaa. Löytyy täältä.

Itseäni on viime aikoina paljonkin pohdituttanut se mikä erityisasema museo- ja galleriatiloissa esitettävällä elokuvalla on elokuvan maailmassa - ja vastavuoroisesti nykytaiteessa.

Millä tavalla erityistä ja erityisissä reunaehdoissa liikkuvaa on tällaisen elokuvan tekeminen, kuratointi, katsojuus ja tulkinta?

Valmistelen aiheesta ensi talveksi neljän museoluennon sarjaa. Kun yksityiskohdat selkeytyvät, informoin asiasta enemmän.

Muutama teema on liikkunut aktiivisesti mielessä.

Toisinaan on hämmentävää mennä ryhmänäyttelyyn tai katselmukseen, ja löytää kopista 4-5, useampikin elokuva - pitkäksi luupiksi nidottuna. Sitä olisi ehkä joku elokuvantekijä mielessä jonka tuotosta haluaisi odottaa, mutta pitäisi sahata läpi yli puoli tuntia tuntematonta materiaalia. On päiviä jolloin aikaa ja seikkailumieltä riittää, useammin ei kuitenkaan ole niin – ja se on rajattua miten paljon yhdessä näyttelyssä voi imeä sisäänsä. Aniharvoin sitä lähtee katsomaan 47 minuuttia tuntemattomien tekijöiden töitä. (Toki taidemaailmassa tietoisestikin murretaan arkista ajankäyttöä, mutta ihmisen voimavarat teosten todelliseen kohtaamiseen ovat rajatut.)

Kaikkien ei tarvitse saada käsitystä kaikesta näytteillä olevasta, video- ja nykytaide-elokuva -fanaatikot varmasti katsovat elokuvat joka tapauksessa - mutta on tässä kuraattorillakin vastuuta. Esimerkiksi MoA:ssa ei ole elokuvantekijöiden etu, että keskellä valtavaa näyttelyä heidän filminsä kulkevat luupissa, josta ei voi tuosta vaan käydä katsomassa yhtä tiettyä teosta.

Keskellä vuoden 2001 Venetsian biennaalin humua astuin puolestani pimennettyyn, onkalomaiseen tilaan, jossa pyöri Salla Tykän herkkä Lasso (2000). Se avautui hämmästyttävällä voimalla. Myöhemmin, kotimaisessa vientinäyteikkunahenkisessä museonäyttelyssä, naistaide- ja Suomi-henkisten teoksen merkityskenttää rajaavien brändäävien puheiden keskellä sen laaja-alainen, juureva ja aitoutta tihkuva voima oli kadonnut. Osa siitä palasi kun yksin kotona näin filmin televisiosta. Himmensin valot - ja loppu on historiaa, Salla Tykkä pysyvästi yksi lempitaiteilijoistani.

Soolonäyttelyssä pidempikin nykytaide-elokuva voi toimia hyvin. Sitä istuu sohvalle ja antaa kuvan puhua. Tähän löytyy erityisen suotuisia paikkoja. Hämyisä, pieni galleria tukee elokuvaa usein suurta, kaikuvaa tilaa paremmin.

Luuppimuodon oma esteettinen logiikka kiehtoo ehkä vähän laajemminkin - samoin kuin se, että galleria- ja museoelokuva on usein äärimmäisen lyhyttä.

(Kuten vuoden 2002 Dokumentasta tiedämme) jopa dokumentit saattavat toimia gallerioissa yllättävin tavoin nykytaiteena. Näin kävi Public Image Limitedin tv-esiintymiselle, joka pyöri yhtenä teoksena Philippe Vergnen Au delà du spectacle -näyttelyssä (Centre Pompidou 2001) Martin Kippenbergerin diskopallojen, Paul McCarthyn helvetillisten tivolikoneiden ja Takashi Murakamin patsaiden joukossa. Siitä tuli kuin tulikin kriittistä poptaidetta.

Median (vanha tv, tietokoneen kuvaruutu jne.), esitystilan (galleria, museohalli jne.), ympäröivien teosten, näyttelyn teeman ja aikakäsityksen (esim. 100 installaatiota ja niiden keskellä kolmen hengen istuttava koppi jossa pyörii viiden 8-minuuttisen elokuvan luuppi) vaikutukset galleria- ja museoelokuvaan kiehtovat.

Lasso kuuluu muuten omaan Hall of Fameeni. Ne muut? No, ainakin Sari Tervaniemen Vanishing Scheme (2003), Kyupi Kyupin (koko) tuotanto, Bruce Naumanin sarja Clown Torture, Dana Birnbaum noin laajemminkin - sekä tietysti Paul McCarthyn ja Mike Kelleyn Heidi (1992).

Oma lukunsa ovat tietysti 'klassikot', joita en vaan halua enää nähdä. Yksi niistä on eri puolille maailmaa säännöllisin väliajoin jo 1980-luvulta saakka inkarnoitunut harmaa kuva jossa sataa vettä.

Kenties tämä viime kädessä kertoo siitä etten ole videotaideihminen? Moni ajattelee vieläkin videotaidetta ihan liikaa yhteiseksi nimikkeeksi gallerioiden ja museoiden elävälle kuvalle.

Nimetön uniikkiteos, jota olen puolestani kovasti kaivannut, tuli vastaan 2006 Riigan mediataidefestivaaleilla. Venäläisen taiteilijan televisiossa oli kaikki maailman lähetyshäiriöt. Menee vähän aiheen vierestä, mutta valittavana oli monta eri kanavaa, ja aina kun televisiota löi, vaihtui lähetyshäiriö. Välillä kuvassa "satoi lunta", sitten mentiin vastaväreissä jne. Televisio oli pehmustettu, niin ettei käteen sattunut, vaikka kuinka löi. Nerokas työ, tekijä ei vaan jäänyt mieleen. Jos jollakin on enemmän tietoa, otan mielelläni vastaan. Googlaamalla ei lykästänyt.