Kevät, kirjallisuus ja oikeat lukuhetket

Olen näköjään jumittunut ilkkaniiniluotomaisiin otsikoihin (à la Minä, maailma ja kulttuuri).

Mikäs siinä. Vaikkei Niiniluodon filosofinen suuntautuminen ole lähelläkään omaani, ihailen hänen laaja-alaisuuttaan - ja tämä on sanottava näinä haastavina muutosaikoina: Ilkka Niiniluoto on hyvä hallitsija.

Viimeisin ammatillinen kytkentäni Niiniluotoon oli lisensiaatintyön viimeistelyvaihe. Nimesin lisurini word-tiedoston Niiniluodoksi, jotta muistaisin, että olen kirjoittamassa opinnäytetyötä - enkä runoilemassa omiani. Ainakin pari kertaa muistin tästä syystä säilyttää 'akateemisen otteen' kirjoittamisessa.

Esa Saarinen neuvoi filosofian johdantokurssilla olemaan lukematta Nietzscheä gradunkirjoitusvaiheessa. Onhan se niin, että kirjoja on luettava oikeina periodeina - ja opinnäytekulttuuri on kankea. Toisaalta, kaikissa oppiaineissa ei olla yhtä kankeita kuin Helsingin yliopiston teoreettisessa filosofiassa.

Eri kirjat ja kirjailijat toimivat muuten eri tavoin eri vuodenaikoina. Koska kuulun siihen antikvaariseen ihmistyyppiin, joka lukee aina n:ttä kertaa samoja 'klassikoita', olen havainnut tietyn syklin.

Osittain se miten samoja kirjoja ja kirjailijoita tulee luettua samoina vuodenaikoina on loogista (Taikatalvi talvella, Taikurin hattu kesällä), mutta mysteerejäkin riittää.

Oletan että luonnon muutosvoiman nostattamien voimallisten tuntemusten takia palaan kevätiltoina toistuvasti Sirkka Seljan Taman lauluihin (1945). Kuulaan romanttista, naturistisen eroottista - heideggerilaista tapahtumaa ja irigaraylaista luontosuhdetta, Blakea yin-sävellajissa...

Syyskirjallisuutta - mutta minkäs teet?

Myös Hellaakoski ja Södergran resonoivat kevätiltojeni kanssa. Miksi? Hellaakoski soljuu - ja sekoittaa syvältä. Södergrankin kaivelee niitä koloja, joita kevät muutenkin huuhtoo.

Sitä tuulettuu, ja lukuhimo suuntautuu sen mukaan. Rydberg, Vartio, Kauranen...

Kesällä kirjakasa pöydällä kääntyy rationaliteetin ja intellektualismin - tai sameiden, seisovien, loppukesällä kipeidenkin tunnelmien puolelle. Canetti, Calvino, Kirstinä, Sandemose, Tabucchi, Eliade, Mishima... Tietokirjallisuus ja esseistiikka näyttävät hampaansa: Jakobson, Schildt, Salminen ja Simonsuuri.

Kävin vapun jälkeen jo ostamassa kesälomakirjoja - odottamaan heinäkuun vaihdetta. Loma tulee aina yllättäen, viimeisinä päivinähän sitä työstää pois valtavaa rästityökasaa. Yhtäkkiä avautuu hiljaisuus. Työkännykkä ei enää soi, eikä sitä aamuisin avaa työmeiliä. On osattava varautua.

Kirjatkin tuntuvat sitten erilaisilta. Päässä on niin paljon tilaa. Siellä on runoudenkin hyvä hengittää.

Joka kesä palaan samoihin kesärunoihin, noin loman aluksi. Yksi niistä on Jouni Inkalan, se yhden jo antiikkisen kokoelman avaava maailman reunan, lokkien huudon ja 'pilvien kallonvalkean valon' ihmetys. Toinen on Marja-Liisa Vartion mystinen Jousella-ampuja.

(Syksyn alla on sitten palattava Hämärän tansseihin, jotta "politiikat ja filosofiat" taittuisivat "kuin kuivat oksat".)

Onneksi on divareita. (No, tietysti, sitäkin onnekkaammin kirjastoja, jotka ovat Suomessa maailman parhaita...)

Black & White näytti jo hampaansa. Loppukuusta on käytävä myös Runebergin antikvariaatissa ja Mechelininkadun päässä.

Tutut ja ystävät: tässä vaiheessa on mitä parhain hetki antaa lukusuosituksia!