Median estetiikkaa

Perinteet velvoittavat. Opetan taas Helsingin yliopiston avoimessa Median estetiikkaa.

Vuodesta 2000 lähtien teema on vaihdellut - kitschin ja MTV:n estetiikasta populaarikulttuuriin ja mediaan - mutta joka vuosi on 'luettu' suurin piirtein samoja klassikoita, ja aina on ollut antoisaa. En ole noudattanut mitään pedagogista kaavaa, vaan palannut Benjaminiin, Adornoon... kuten aina, tietysti Vattimoonkin - joka on mielestäni 2000-luvun vaihteen aliarvostetuin kulttuurifilosofi. On kiva seikkailla joka kesä samoissa teoksissa (Taideteos-essee, Kulttuuriteollisuus, Läpinäkyvä yhteiskunta), jotka vuosi vuodelta syvenevät mielessä. Klassikot eivät ole syyttä klassikoita, ne kestävät lukemista.

Kesäkurssille tuntuu aina saapuvan kiinnostavia tyyppejä, joista monella on jotakin omaa kehkeytymässä. Toivottavasti ehditään vaihtaa ajatuksia niin että saan itsekin uutta pureskeltavaa.

Tänään ajattelin mennä katsomaan Bergmanin Seitsemättä sinettiä - elokuva-arkistoon. 'Vanhoina hyvinä aikoina' Bergmania piti Ruotsissa vastustaa. Mietin onko ohjaajalle nyt käynyt kuin Sibeliukselle ja Aallolle Suomessa - kritiikin ulottumattomissa, kansallisen ikoni ja pakkopullaa kaikille taiteesta kiinnostuneille? Löytyykö 'suurten' arvostamiseen ikinä missään balanssia? Onneksi olen tällä haavaa oikealla puolella lahtea. Varsinkin Mansikkapaikkaan haluaisin säilyttää herkän suhteen. Se ei aina ole niin helppoa. Ympäröivät yhteisöt diskursseineen muokkaavat paljon sitä henkistä tilaa missä sitä maailmaa ja taidetta kohtaa. Koko suhde elokuvamediaan muuttui muuten oleellisesti kansallisella tasolla kun Kaurismäet murtautuivat kansainväliseen menestykseen.

A propos Aalto - pyöräilimme Villa Maireaan viime viikonloppuna, ja ehdimme sitten viime hetkellä Mireian performanssin todistajiksi. Mireia on meillä residenssitaiteilijana vielä kuukauden, rikkaus josta täytyy nauttia - ennen kuin Barcelona imaisee taiteilijan taas mukanaan.