Ruokakulttuuri kävi kylässä

Kommentoin aiemmin hieman kitkerästi (romanien näkökulmasta) Maailma kylässä festivaalia - mutta kun nyt satuttiin olemaan Kruunuhaassa viikonloppuna, mentiin tietysti syömään.

Ah, olisipa maailma useammin kylässä, saisi syödä afrokeittiötä. Kongolaista ja gambialaista tuli nyt nautittua. Sunny (jos luet tätä), toivoin aina niin että olisit avannut sen nigerialaisen ravintolasi (mutta ok, kyllähän tuo Tele Center varmasti rahaa tuottaa - paremmin).

Huippuluokan kiinalaisiahan Helsingissä jo on. Pitkään tuntui siltä, että (no, indonesiankiinalaisen Fen Kuanin lopetettua) laatukiinalaista kaipaava joutui vääntäytymään Aleksis Kiven Kadun Pekingiin, mutta 1998 malesiankiinalainen vegaanihitti New Bamboo Center avasi ovensa (olen joskus muuten kirjoittanut siitä kiihkeän artikkelin Voima-lehteen). Annankadulla sijaitsevan Bambun kunpo-, curry ja friteeratut tofut ovat ekstaattisia. Sitä paitsi ravintolan vibat ovat kansainvälistä luokkaa. Yap ja Wendy, rakastan elämäntyötänne!
Hesperiankadun Jing Chengiäkään ei voi unohtaa - ja aliarvostettu on myös pitkän sillan kupeessa, Unioninkadulla, sijaitseva Chen, jonka friteerattu tofu on neron työtä. Nykyään ei Nepal-Intia -osaston ravintoloistakaan voi valittaa, ja pari hyvää italialaista on tietysti aina ollut olemassa (Snellmaninkadun Pompeii, Ruusulankadun Villetta) - vaikka nämä eivät omituisesti ole lisääntyneet. Olemme saaneet vaan 'dainaamiseen' sopivia näyttäviä, mutta ei mitenkään näitä vanhoja edes haastavia lisäyksiä tarjontaan (Benjamin's, La Famiglia).

Helsinkiläiset syövät tosin liikaa kaikkea sellaista mikä tarjoillaan valkoisilla pöytäliinoilla - öljypullon kera. Ruokalehdet ja erilaiset ruokaan keskittyvät kulttuurit pyörivät säälittävän mannermaisuuden imitoinnin ympärillä. Viini, öljy, pöytäliinat - pahimmillaan 'rento' ja 'laadukas' palvelu ovat se juttu, eivät ruoka.

Milloin ruokakulttuuri oikeasti, laajamittaisena rantautuu meille - niin että saadaan lukea artikkeli Hesperiankadun järisyttävän hinta-laatu -suhteen omaavasta Hopia-kahvilasta, Porin mm. vatkulia ja muita 'museoruokia' tarjoavasta legendasta - Hallin Kööki ansaitsisi taideapurahan - tai muusta erityisestä ruuasta?

On kai niin paljon porukkaa, joka syö mitä vaan - kunhan joku kertoo että se on 'Euroopasta', onnen Eldoradosta. Jos haluatte näyttäviä liikelounaita, joissa on statusta - ottakaa valkoiset pöytäliinat ja öljypullot kotoa mukaan, mutta varsinkin hyvästä ruuasta pitävät vieraat kannattaa silti viedä johonkin jossa on herkullista syötävää. Siinä on jollekin TAIKin opiskelijalle hyvä designtyö: helposti pakattava statussalkku, sisältää valkoisen pöytäliinan, öljypullon, rustikaalisen näköisen viinilistan ja sopivasti taustalla soivan Eros Ramazotti -loopin. Bon appetit!

Mikä vaan keskivertoruokaa tarjoava mannermainen saa nykyään aina huimat huomiot - sitten ovat Nyt-liitteet ja erilaiset sydämellisen herkullista -ruokapalstat heti paikalla pulisemassa tähtineen. Muistan kun Savannasta (niisk, in Memoriam) tehtiin Nyt-liitteeseen juttu ja omistaja hermostui - soitti lehteen ja sanoi, että olisitte pyytäneet lupaa: "nyt tänne tulee jotakin porukkaa maistelemaan ruokia!".

'Ruokakulttuuri' on meillä leinolaisittain 'kylttyyriä' - eli apinointia.

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!»
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri."

1912!

Nuorissa on tulevaisuus? Heillä on selvästi enemmän itsetuntoa suomalaisina - ja vähemmän tarvetta kumartaa 'Eurooppaan'. Aina voi toivoa...

Mitäs Porissa? Hallin Köökin lisäksi riittää ylistettävää: Bucco. Suomen paras hinta-laatu -suhde italialaisista ravintoloista! Brunssi on tiukka paketti sekin - ikinä en ole pettynyt laittamaanne lounasruokaan!

No, lopuksi vielä: onhan se Maailma kylässä kehittynyt. Vähemmän 'maailmanmusiikkia' (käsitteen kitschahtavassa merkityksessä), enemmän oikeasti haastavia mutta palkitsevia ruokaelämyksiä (erityisesti mieleen jäivät palestiinalaiset timjamileivät!), vähemmän känniörvellystä, ja lisäksi olihan siellä todellisia erikoisuuksia, SAK:n ja insinöörien tapaisten avaruusolioiden kojuja. Kai se maailma pikkuhiljaa avautuu, nähdään moninaisuutta eksotismin läpi, paikallisiakin eroja.

Suomi kehittyy. Sen näkee siinä että negatiivisten rasistien lisäksi maassa on yhä vähemmän 'kaikkien ulkomaalaisten ystäviä' (eksotismista on siis puhe, raa'asti sanoen yhdestä ystävällisestä rasismin muodosta), yhä vähemmän 'rentoa' ja 'kansainvälistä' performoivia 'hippejä', sekä hieman tietoisempia maailmanparantajia.

Nyt tarvitaan vaan 100 000 maahanmuuttajaa lisää - niin kehittyy sekä oikea kansainvälistyminen että terveen arvostava suhde omaan kulttuuriperintöön nähden. Angloamerikkalainen kulttuurikolonialismi (musiikki, elokuvat) syö paikallista kulttuuria, mutta 'muukalaiset' panevat miettimään mitä hyvää meillä on - osin siksi, että heidän on vieraina helppo arvostaa sitä.