Usko, arvot ja "isänmaa"

Istun parvekkeella "uudessa" nojatuolissa. Eläköön kristilliset, huonekaluja (ja kaikkea muutakin) kierrättävät organisaatiot. Mikseivät muiden uskontojen edustajat tee ruohonjuuritason hyvää, ekologisesti arvokasta ja sympaattisesti kirja-antikvariaatit mieleentuovaa?

Olen kyllästynyt kristittyjen pilkkaamiseen - varsinkin jos sen tekee joku joka paasaa "monikulttuurisuudesta". Buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat olleet enemmän tai vähemmän in jo 1960-luvulta lähtien, "luonnonuskonnot" ja islam viimeisen vuosikymmenen. Kristinusko, siis uskontona, ei valtionkirkon rakenteissa pelehtimisenä (kesähäät kirkossa), on epämuodikasta, mutta kaikista uskonnoista eniten paikallisen yhteisön yhteishyvinvointiin panostavaa. Eivätkä asialla ole yksin helluntailaiset ja muut pikku uskontokunnat, vaan ihan perusluterilaisetkin.

Suomen monikulttuurisuus-psykoosi on uuvuttava. Osa vaikeudestani kestää sitä johtuu varmasti siitä että olen kasvanut maahanmuuttajana Ruotsissa (mm. Rinkebyssä) - siellä kaikki tämä käytiin läpi tietysti silloin kun maahanmuutto tuli ajankohtaiseksi - mutta kyllä tässä nyt alkaa olemaan jo raskaan luokan hitautta tässä Suomen kehityksessä. Osa suomalaisista on tietysti ihan pesunkestäviä rasisteja (vaikkei tämä pahimmalta mahdolliselta maalta näytä tässä suhteessa), mutta vielä suurempi osa pokkailee ja käyttäytyy 'eurooppalaisittain' heti kun "ulkomaalainen" astuu huoneeseen. "Welcome to Finland"-käytös on usein nolottavampaa kuin selkeä epäluuloisuus, vaikka tietysti pehmeämpää ja kivempaa. Ja jos käyttäydytään kohteliaasti, pyydetään ihmisiä kotiin syömään ja hymyillään ulkomaalaisten seurassa, ei ole enää mahdotonta saada suomalaiset tekemään samaa keskenään!

Kehityksen hitauden syy? Suomessa ei taida vieläkään olla tarpeeksi maahanmuuttajia, jotta he itse voisivat viedä eteenpäin muutosprosessia. Erilaiset akateemiset ja sosiaalisesti suuntautuneet alkuasukkaat kehittävät "monikulttuurisuuttamme luonnetta" mietintöjen, komiteoiden ja tapahtumien kautta.

Kyllästymiselle löytyy aina lakipiste - joka on symbolinen. Itselleni kypsintä ovat Maailma kylässä -festivaalit. Joo, kiva tapahtuma (ihan oikeasti!), mutta älkää tulko sanomaan, etteikö se olisi luonteeltaan eksotistinen. Romaniystäviä omaavana oma antikliimaksini tuli siitä, kun kerran seurasin sitä miten ketään ei kiinnostanut maistaa mustalaisruokia, joita oli sankarillisesti tuotu romanien suhteen ulkomaalaisiakin rasistisemman valtaväestön keskelle.

Muuten tämän tyyppisissä tapahtumissa voi tietysti olla ihan kivaa, mutta touhun eksotistinen ja yleistävä luonne on pidettävä mielessä.

Toki tällainen maailmanmusiikki-henkinen festivaalikulttuuri voi avata röörejä, ja panna liikkeelle muutosprosesseja. Parhaassa tapauksessa ne paljon kansallisella tasolla itseään mainostavat hitaat, intohimottomat ja hiljaiset suomalaiset voivat vihdoinkin kasata itsensä ja tunnustaa rehellisesti esimerkiksi sen, että me suomenruotsalaiset ja karjalaiset (kolme sukutaustaani: Joensuu, Helsingfors ja Viborg) ilmaisemme enemmän tunteitamme ja olemme puheliaampia. Paikallinen kulttuuridiversiteetti tulee itsetietoisemmaksi – ja sitä kautta suojelluksi.

Se on kuitenkin selvää, että jos minä jossakin vaiheessa muutan vaikkapa takaisin Italiaan, ei minua tulla näkemään Firenzen Maailma kylässä -festivaaleilla jakamassa karjalanpiirakoita Kalevala-lakissa. Tämä on kulttuuria, joka ei ole ikinä kiinnostanut minua tai ulkomaalaisia ystäviäni Suomessa sen enempää kuin muuallakaan.

Eksotismin taustalla on tietysti se, että Suomi oli käytännössä rautaesiripun takana 1990-luvun puoliväliin asti. (Huomautan silti, että sotia ennen, puhumattakaan itsenäisyyttä edeltävästä ajasta, Suomi oli kansainvälinen siinä missä muutkin - eikä Viipurilla ja Venäjän sisäisellä liikkuvuudella ollut tässä mikään pieni rooli.)

Kotimaisia (kylläpä näitä kansallisvaltioiden rajoja seurataan tarkasti) kulttuurieroja tupataan muuten usein sijoittamaan käsitteen ”arvo” alle. Kun joukko maalais-kokoomuspoliitikoita rakentaa huonon maun huviloita amerikkalaistyyppiseksi ökyghetoksi, jonne on liikuttava yksityisautolla, ja kun minun on vaikea keksiä heidän kanssaan jutunjuurta, puhutaan siitä että heillä on eri arvot kuin minulla. Tosiasiassa en ymmärrä heidän elämänmuodostaan mitään, eivätkä he minun. Oman elämänmuotoni löydän toisaalta kokemukseni mukaan helposti Tukholman, Dar es Salaamin ja New Yorkin piireistä. Nämä ovat yli kansallisuusrajojen vaikuttavia kulttuurieroja, joskin niistä voi löytyä arvojakin taustalta (kuten "eri maidenkin" kulttuurien välillä).