Satakunnasta kajahtaa! - Karjalasta kanssa.

Taidesuosituksia Porissa - joka on muuten mainettaan kovempi taidekaupunki:

Poriginaalissa häiriköi Simo Saarikoski - ja vielä ehtii Portraitsiin katsomaan Satu Harjusta. Verkkosivut eivät tee oikeutta Harjusen 'trippaileville' töille. Ne huojuttavat mieltä.

Jos olette 'maisemissa' - katsastakaa.

Lopuksi kuntaneuvontaa: Lieksa, ryhdy panemaan olutta! Vaakunasi on mitä soveltuvin olutetikettiin.


(Kuva lainattu Wikipediasta.)

Surfing Bird

Aalto-yliopisto? No, mikä ettei. Nimi ruokkii miellyttäviä surffausmielikuvia. Nyt vaan katsomaan Riding Giants (Stacy Peralta, 2004) - surffidokumentti joka ei jätä kylmäksi.

Ruokakulttuuri kävi kylässä

Kommentoin aiemmin hieman kitkerästi (romanien näkökulmasta) Maailma kylässä festivaalia - mutta kun nyt satuttiin olemaan Kruunuhaassa viikonloppuna, mentiin tietysti syömään.

Ah, olisipa maailma useammin kylässä, saisi syödä afrokeittiötä. Kongolaista ja gambialaista tuli nyt nautittua. Sunny (jos luet tätä), toivoin aina niin että olisit avannut sen nigerialaisen ravintolasi (mutta ok, kyllähän tuo Tele Center varmasti rahaa tuottaa - paremmin).

Huippuluokan kiinalaisiahan Helsingissä jo on. Pitkään tuntui siltä, että (no, indonesiankiinalaisen Fen Kuanin lopetettua) laatukiinalaista kaipaava joutui vääntäytymään Aleksis Kiven Kadun Pekingiin, mutta 1998 malesiankiinalainen vegaanihitti New Bamboo Center avasi ovensa (olen joskus muuten kirjoittanut siitä kiihkeän artikkelin Voima-lehteen). Annankadulla sijaitsevan Bambun kunpo-, curry ja friteeratut tofut ovat ekstaattisia. Sitä paitsi ravintolan vibat ovat kansainvälistä luokkaa. Yap ja Wendy, rakastan elämäntyötänne!
Hesperiankadun Jing Chengiäkään ei voi unohtaa - ja aliarvostettu on myös pitkän sillan kupeessa, Unioninkadulla, sijaitseva Chen, jonka friteerattu tofu on neron työtä. Nykyään ei Nepal-Intia -osaston ravintoloistakaan voi valittaa, ja pari hyvää italialaista on tietysti aina ollut olemassa (Snellmaninkadun Pompeii, Ruusulankadun Villetta) - vaikka nämä eivät omituisesti ole lisääntyneet. Olemme saaneet vaan 'dainaamiseen' sopivia näyttäviä, mutta ei mitenkään näitä vanhoja edes haastavia lisäyksiä tarjontaan (Benjamin's, La Famiglia).

Helsinkiläiset syövät tosin liikaa kaikkea sellaista mikä tarjoillaan valkoisilla pöytäliinoilla - öljypullon kera. Ruokalehdet ja erilaiset ruokaan keskittyvät kulttuurit pyörivät säälittävän mannermaisuuden imitoinnin ympärillä. Viini, öljy, pöytäliinat - pahimmillaan 'rento' ja 'laadukas' palvelu ovat se juttu, eivät ruoka.

Milloin ruokakulttuuri oikeasti, laajamittaisena rantautuu meille - niin että saadaan lukea artikkeli Hesperiankadun järisyttävän hinta-laatu -suhteen omaavasta Hopia-kahvilasta, Porin mm. vatkulia ja muita 'museoruokia' tarjoavasta legendasta - Hallin Kööki ansaitsisi taideapurahan - tai muusta erityisestä ruuasta?

On kai niin paljon porukkaa, joka syö mitä vaan - kunhan joku kertoo että se on 'Euroopasta', onnen Eldoradosta. Jos haluatte näyttäviä liikelounaita, joissa on statusta - ottakaa valkoiset pöytäliinat ja öljypullot kotoa mukaan, mutta varsinkin hyvästä ruuasta pitävät vieraat kannattaa silti viedä johonkin jossa on herkullista syötävää. Siinä on jollekin TAIKin opiskelijalle hyvä designtyö: helposti pakattava statussalkku, sisältää valkoisen pöytäliinan, öljypullon, rustikaalisen näköisen viinilistan ja sopivasti taustalla soivan Eros Ramazotti -loopin. Bon appetit!

Mikä vaan keskivertoruokaa tarjoava mannermainen saa nykyään aina huimat huomiot - sitten ovat Nyt-liitteet ja erilaiset sydämellisen herkullista -ruokapalstat heti paikalla pulisemassa tähtineen. Muistan kun Savannasta (niisk, in Memoriam) tehtiin Nyt-liitteeseen juttu ja omistaja hermostui - soitti lehteen ja sanoi, että olisitte pyytäneet lupaa: "nyt tänne tulee jotakin porukkaa maistelemaan ruokia!".

'Ruokakulttuuri' on meillä leinolaisittain 'kylttyyriä' - eli apinointia.

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!»
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri."

1912!

Nuorissa on tulevaisuus? Heillä on selvästi enemmän itsetuntoa suomalaisina - ja vähemmän tarvetta kumartaa 'Eurooppaan'. Aina voi toivoa...

Mitäs Porissa? Hallin Köökin lisäksi riittää ylistettävää: Bucco. Suomen paras hinta-laatu -suhde italialaisista ravintoloista! Brunssi on tiukka paketti sekin - ikinä en ole pettynyt laittamaanne lounasruokaan!

No, lopuksi vielä: onhan se Maailma kylässä kehittynyt. Vähemmän 'maailmanmusiikkia' (käsitteen kitschahtavassa merkityksessä), enemmän oikeasti haastavia mutta palkitsevia ruokaelämyksiä (erityisesti mieleen jäivät palestiinalaiset timjamileivät!), vähemmän känniörvellystä, ja lisäksi olihan siellä todellisia erikoisuuksia, SAK:n ja insinöörien tapaisten avaruusolioiden kojuja. Kai se maailma pikkuhiljaa avautuu, nähdään moninaisuutta eksotismin läpi, paikallisiakin eroja.

Suomi kehittyy. Sen näkee siinä että negatiivisten rasistien lisäksi maassa on yhä vähemmän 'kaikkien ulkomaalaisten ystäviä' (eksotismista on siis puhe, raa'asti sanoen yhdestä ystävällisestä rasismin muodosta), yhä vähemmän 'rentoa' ja 'kansainvälistä' performoivia 'hippejä', sekä hieman tietoisempia maailmanparantajia.

Nyt tarvitaan vaan 100 000 maahanmuuttajaa lisää - niin kehittyy sekä oikea kansainvälistyminen että terveen arvostava suhde omaan kulttuuriperintöön nähden. Angloamerikkalainen kulttuurikolonialismi (musiikki, elokuvat) syö paikallista kulttuuria, mutta 'muukalaiset' panevat miettimään mitä hyvää meillä on - osin siksi, että heidän on vieraina helppo arvostaa sitä.

INTELLEKTUELLIT

Intellektuellikeskustelut vellovat taas mediassa.

Ei ole ihme, että julkisuudesta elävät poliitikot ja mediassa kaulaa myöten rämpivät viestinnän kandit etsintäkuuluttavat suomalaista intellektuellia ykköskriteerillä 'näkyy mediassa' - mutta on se nyt samalla vähän tasotonta...

Monet heistä keitä 'me' eniten arvostamme tekevät töitä pseudonyymeillä, blogittamalla, 'nimettömästi' osana aktivistiyhteisöjä - tai muuten vaan kieltäytyen esittelemästä kotinsa sisustusta aikakauslehdille.

K-kaupan Väiskiä pidettiin tuskin maan kovimpana kokkina - ainakaan kokkien joukossa. Kuka hullu luulee ettei se päde filosofiaan (Himanen), kuvataiteeseen (Palmu) ja 'kriittiseen teoriaan' (Paavo Lipponen)? Kaikki edellä mainitut ovat ihan hyviä omilla 'saroillaan' (älkääkä nyt väittäkö etteikö Palmu ole OK maalari kentän keskitason huomioiden jne.), mutta media ei ole minkään alan jäävuoren kärki missään laadullisesti eroa tekevässä merkityksessä.

Vastaavasti meillä on median ulkopuolella intellektuelleja, joilla on uskottavuutta - arvostusta, ja lukija- sekä kuulijakuntaa kriittisen kulttuurin kentillä. Omasta mielestäni he ovat toimeliaita ja saavat paljon aikaan. Mutta monet heistä eivät halua mainstream-julkisuutta.

Ei enää intellektuellikirjoituksia ilman pientä katsausta 'kenttään': Jussi Vähämäki, Juha Varto, Kaarina Hazard, Tommi Uschanov, Markku Soikkeli, Rita Dahl - onhan noita, unohtamatta 'ryhmiä': Megafoni, General Intellect, Ny Tid, Kulttuurivihkot, Mustekala...

Ei kai tässä nyt sentään mitään h*lvetin Snellmannia etsitä Suomen 'viisaaksi mieheksi' - tai anneta mediahuomion (ja siitä nauttimisen) toimia yhteiskunnallisesti vaikuttavan intellektualismin kriteerinä?

1930-luku - kokemuksen demarkaatiovuosikymmen

Kun tässä nyt taas käyn läpi omia estetiikan klassikkosuosikkejani, olen jälleen kerran yhä vakuuttuneempi siitä, että 1930-luvulla on tapahtunut suurin moderni murros 'kokemuksen' tasolla, ja että tätä tulisi ehkä tarkastella ihan erillisenä tapahtumana länsimaisen ajattelun (ja kokemisen) historiassa.

Ei voi olla sattuma että fenomenologia muuttuu taidefilosofiaksi Heideggerin 1935-1936 luennoilla (Taideteoksen alkuperä), Benjamin kirjoittaa 1936 Taideteos mekaanisen uusinnettavuutensa aikakaudella -esseensä, ja John Dewey vie pragmatismin estetiikkaan vuoden 1931 Harvardin luennoillaan (jotka sitten 1934 päätyvät kirjaksi Art as Experience. Sama se onko puhe Ereigniksestä (Heidegger, "tapahtuma"), kokemuksesta (Dewey, an "experience"), vai painitaanko Erlebniksen ja Ereigniksen (saksalaisia kokemuskäsitteitä, vrt. elämys(hakuisuus) ja kokemus) kanssa kuten Benjamin teki - yhtäkkiä kiinnostaa subjektin ja teoksen kokemuksellinen vuorovaikutus (tai Dasein / Ereignis), sekä modernin taidemetafysiikan eroosio.

Tätä 'käännettä' (miksei siitä ole olemassa yhtäkään kirjaa?) oli valmisteltu kirjallisesti (Ortega y Gasset, Spengler, Adornon kulttuuriteollisuutta kohti suunnistavat kriittiset 1920-luvun kirjoitukset). Poliittisesti ainakin Saksassa edettiin kokemuksellisella tasolla outoihin suuntiin (Natsit valtaan 1933).

Kaikki mainitut ajattelijat lähtevät kirjoituksissaan liikkeelle filosofialle poikkeuksellisista lähtökohdista. Siinä missä filosofi yleensä lähtee vanhan teorian kimppuun, kokemuskolmikko kirjoittaa itseään ulos modernista kokemuskäsityksestä - kaikki sitä mieltä että kokemuksen reunaehdot ovat muuttuneet, ja että ne tulisi syystä tai toisesta ajatella uusiksi. Sama pätee taiteeseen, joka siis varmasti kärsi yhden kuolemistaan juuri kokemuksen muutosten takia 1930-luvulla, ei ehkä niinkään oman epäonnistumisensa takia.

Median estetiikkaa

Perinteet velvoittavat. Opetan taas Helsingin yliopiston avoimessa Median estetiikkaa.

Vuodesta 2000 lähtien teema on vaihdellut - kitschin ja MTV:n estetiikasta populaarikulttuuriin ja mediaan - mutta joka vuosi on 'luettu' suurin piirtein samoja klassikoita, ja aina on ollut antoisaa. En ole noudattanut mitään pedagogista kaavaa, vaan palannut Benjaminiin, Adornoon... kuten aina, tietysti Vattimoonkin - joka on mielestäni 2000-luvun vaihteen aliarvostetuin kulttuurifilosofi. On kiva seikkailla joka kesä samoissa teoksissa (Taideteos-essee, Kulttuuriteollisuus, Läpinäkyvä yhteiskunta), jotka vuosi vuodelta syvenevät mielessä. Klassikot eivät ole syyttä klassikoita, ne kestävät lukemista.

Kesäkurssille tuntuu aina saapuvan kiinnostavia tyyppejä, joista monella on jotakin omaa kehkeytymässä. Toivottavasti ehditään vaihtaa ajatuksia niin että saan itsekin uutta pureskeltavaa.

Tänään ajattelin mennä katsomaan Bergmanin Seitsemättä sinettiä - elokuva-arkistoon. 'Vanhoina hyvinä aikoina' Bergmania piti Ruotsissa vastustaa. Mietin onko ohjaajalle nyt käynyt kuin Sibeliukselle ja Aallolle Suomessa - kritiikin ulottumattomissa, kansallisen ikoni ja pakkopullaa kaikille taiteesta kiinnostuneille? Löytyykö 'suurten' arvostamiseen ikinä missään balanssia? Onneksi olen tällä haavaa oikealla puolella lahtea. Varsinkin Mansikkapaikkaan haluaisin säilyttää herkän suhteen. Se ei aina ole niin helppoa. Ympäröivät yhteisöt diskursseineen muokkaavat paljon sitä henkistä tilaa missä sitä maailmaa ja taidetta kohtaa. Koko suhde elokuvamediaan muuttui muuten oleellisesti kansallisella tasolla kun Kaurismäet murtautuivat kansainväliseen menestykseen.

A propos Aalto - pyöräilimme Villa Maireaan viime viikonloppuna, ja ehdimme sitten viime hetkellä Mireian performanssin todistajiksi. Mireia on meillä residenssitaiteilijana vielä kuukauden, rikkaus josta täytyy nauttia - ennen kuin Barcelona imaisee taiteilijan taas mukanaan.

Romanit, taideyliopistot - ja kiekko

Kerrankin romaneista keskustellaan - kriittisessä marginaalissa. Nostan hattua Megafonille! Itä-Euroopan romanejahan tähänkin tarvittiin, mutta ei se mitään: nyt kun ovi on avattu, Suomenkin romaneja tulee varmasti olemaan helpompi tukea. Sitä odotellessa.

Itse kommentoin jo 15.5 kuukausikaupalla vellonutta huolta taideopetuksen uhkatekijöistä - Mustekalassa, jossa jaan blogivastuun (2 kertaa vuodessa) muiden toimitusneuvoston jäsenten kanssa.

Ny Tidin kirjallisuusliite Kontur julkaisee ensimmäisen paperijulkaisuni jääkiekon estetiikasta - jonka sähköinen versio löytyy (päätoimittajan luvalla) tästä. Saa nähdä miten blogin käy. Tarkoitan lähinnä sitä jaksanko jatkaa - aiheet kun tuntuvat loppuvan ainakin todella teoreettisella tasolla.

Galleria- ja museoelokuva

Kari Yliannala on perustanut kokeellisen liikkuvan kuvan blogin, jota kannattaa varmasti seurata - mikäli aihe ollenkaan kiinnostaa. Löytyy täältä.

Itseäni on viime aikoina paljonkin pohdituttanut se mikä erityisasema museo- ja galleriatiloissa esitettävällä elokuvalla on elokuvan maailmassa - ja vastavuoroisesti nykytaiteessa.

Millä tavalla erityistä ja erityisissä reunaehdoissa liikkuvaa on tällaisen elokuvan tekeminen, kuratointi, katsojuus ja tulkinta?

Valmistelen aiheesta ensi talveksi neljän museoluennon sarjaa. Kun yksityiskohdat selkeytyvät, informoin asiasta enemmän.

Muutama teema on liikkunut aktiivisesti mielessä.

Toisinaan on hämmentävää mennä ryhmänäyttelyyn tai katselmukseen, ja löytää kopista 4-5, useampikin elokuva - pitkäksi luupiksi nidottuna. Sitä olisi ehkä joku elokuvantekijä mielessä jonka tuotosta haluaisi odottaa, mutta pitäisi sahata läpi yli puoli tuntia tuntematonta materiaalia. On päiviä jolloin aikaa ja seikkailumieltä riittää, useammin ei kuitenkaan ole niin – ja se on rajattua miten paljon yhdessä näyttelyssä voi imeä sisäänsä. Aniharvoin sitä lähtee katsomaan 47 minuuttia tuntemattomien tekijöiden töitä. (Toki taidemaailmassa tietoisestikin murretaan arkista ajankäyttöä, mutta ihmisen voimavarat teosten todelliseen kohtaamiseen ovat rajatut.)

Kaikkien ei tarvitse saada käsitystä kaikesta näytteillä olevasta, video- ja nykytaide-elokuva -fanaatikot varmasti katsovat elokuvat joka tapauksessa - mutta on tässä kuraattorillakin vastuuta. Esimerkiksi MoA:ssa ei ole elokuvantekijöiden etu, että keskellä valtavaa näyttelyä heidän filminsä kulkevat luupissa, josta ei voi tuosta vaan käydä katsomassa yhtä tiettyä teosta.

Keskellä vuoden 2001 Venetsian biennaalin humua astuin puolestani pimennettyyn, onkalomaiseen tilaan, jossa pyöri Salla Tykän herkkä Lasso (2000). Se avautui hämmästyttävällä voimalla. Myöhemmin, kotimaisessa vientinäyteikkunahenkisessä museonäyttelyssä, naistaide- ja Suomi-henkisten teoksen merkityskenttää rajaavien brändäävien puheiden keskellä sen laaja-alainen, juureva ja aitoutta tihkuva voima oli kadonnut. Osa siitä palasi kun yksin kotona näin filmin televisiosta. Himmensin valot - ja loppu on historiaa, Salla Tykkä pysyvästi yksi lempitaiteilijoistani.

Soolonäyttelyssä pidempikin nykytaide-elokuva voi toimia hyvin. Sitä istuu sohvalle ja antaa kuvan puhua. Tähän löytyy erityisen suotuisia paikkoja. Hämyisä, pieni galleria tukee elokuvaa usein suurta, kaikuvaa tilaa paremmin.

Luuppimuodon oma esteettinen logiikka kiehtoo ehkä vähän laajemminkin - samoin kuin se, että galleria- ja museoelokuva on usein äärimmäisen lyhyttä.

(Kuten vuoden 2002 Dokumentasta tiedämme) jopa dokumentit saattavat toimia gallerioissa yllättävin tavoin nykytaiteena. Näin kävi Public Image Limitedin tv-esiintymiselle, joka pyöri yhtenä teoksena Philippe Vergnen Au delà du spectacle -näyttelyssä (Centre Pompidou 2001) Martin Kippenbergerin diskopallojen, Paul McCarthyn helvetillisten tivolikoneiden ja Takashi Murakamin patsaiden joukossa. Siitä tuli kuin tulikin kriittistä poptaidetta.

Median (vanha tv, tietokoneen kuvaruutu jne.), esitystilan (galleria, museohalli jne.), ympäröivien teosten, näyttelyn teeman ja aikakäsityksen (esim. 100 installaatiota ja niiden keskellä kolmen hengen istuttava koppi jossa pyörii viiden 8-minuuttisen elokuvan luuppi) vaikutukset galleria- ja museoelokuvaan kiehtovat.

Lasso kuuluu muuten omaan Hall of Fameeni. Ne muut? No, ainakin Sari Tervaniemen Vanishing Scheme (2003), Kyupi Kyupin (koko) tuotanto, Bruce Naumanin sarja Clown Torture, Dana Birnbaum noin laajemminkin - sekä tietysti Paul McCarthyn ja Mike Kelleyn Heidi (1992).

Oma lukunsa ovat tietysti 'klassikot', joita en vaan halua enää nähdä. Yksi niistä on eri puolille maailmaa säännöllisin väliajoin jo 1980-luvulta saakka inkarnoitunut harmaa kuva jossa sataa vettä.

Kenties tämä viime kädessä kertoo siitä etten ole videotaideihminen? Moni ajattelee vieläkin videotaidetta ihan liikaa yhteiseksi nimikkeeksi gallerioiden ja museoiden elävälle kuvalle.

Nimetön uniikkiteos, jota olen puolestani kovasti kaivannut, tuli vastaan 2006 Riigan mediataidefestivaaleilla. Venäläisen taiteilijan televisiossa oli kaikki maailman lähetyshäiriöt. Menee vähän aiheen vierestä, mutta valittavana oli monta eri kanavaa, ja aina kun televisiota löi, vaihtui lähetyshäiriö. Välillä kuvassa "satoi lunta", sitten mentiin vastaväreissä jne. Televisio oli pehmustettu, niin ettei käteen sattunut, vaikka kuinka löi. Nerokas työ, tekijä ei vaan jäänyt mieleen. Jos jollakin on enemmän tietoa, otan mielelläni vastaan. Googlaamalla ei lykästänyt.

BALTIC CIRCLE & PORI JAZZ

Kirjoitin Baltic Circle 2008 -teatterifestivaalin lehdykkään tekstin (kiitos pyynnöstä, Johanna Hammarberg!), jonka julkaisin verkkoversiona MySpacessa. Tässä linkki.

Hienot festivaalit varmaan tälläkin kertaa, vaikka ehdinkin paikalle mitä luultavimmin vain sunnuntaina katsomaan Deliriumia.

Edellisiltä vuosilta on hyviä kokemuksia.

Return to Forever tulee Pori Jazziin. Mikähän on Stanley Clarken happi? Kuten nimestä voi päätellä, bändi oli aikoinaan (1970-luvun alussa) melkoista etsijäjatsia, eli spirituaalista trippailua - siinä missä Mahavishnu Orchestrakin, ja joo, tietty, sitä kokeellisen jazzin rockimpaa laitaa. Mahavishnu tutki mielestäni enemmän mielen, hengen ja musiikin tuonpuoleista sekä soittimien mahdollisuuksia (Billy Cobham, Jan Hammer). RtF ei kuitenkaan jäänyt jälkimmäisessä paljoa pekkaa pahemmaksi juuri Clarken ansiosta.

Chick Corea on nykyään skientologi, mutta vastoin ilkeitä puheita tämä ei ole tuhonnut musiikkia (Suomessa ollaan niin ennakkoluuloisia uskonnon suhteen, että jopa Jukka Gustavsonin tuotanto on onnistuttu ylikuuntelemaan väärässä henkisessä sävellajissa). Kyllä Corea on silloin tällöin pistänyt ulos vähintäänkin kiinnostavia levyjä. Mikäli Chickin juttuihin ei ole tullut tutustuttua, kannattaa tietysti ainakin katsastaa tämä ihan mahdoton jazzkasari.

Kun nyt tähän aiheeseen on tultu, älkää näinä vaikeina aikoina unohtako mistä Tolosessa on kyse taiteellisesti!

SEINIÄ, MAALAUKSIA, TILOJA

Te jotka käytte Tampere Film Festivalilla - älkää jättäkö väliin Noora Ojalan kolahtavaa mutta samalla dokumentatiivisen informatiivista Living Murals -animaatiota (2008). Siinä avataan katsojalle kokemuksellisesti se mitä on graffiti Riossa. Musiikki on ehdotonta, varsinkin jos brassiräp tai favela kolahtaa.

Elokuva on nähtävissä myös MoA:ssa, josta voin huoletta, hc-taide -näkökulmasta, suositella nerokkaasti väreillä filosofoivan Tiina Nevanperän maalauksia ja itseni yllättäneen Yan Zhangin ympäristötaideteosta.

Hyvä että tulevaisuudessakin tuotetaan taidetta josta pääsee tiloihin - siitä nämä nousevat tähdet ovat todiste.

Hyvät tilat tämä aurinkokin tuottaa. Periaatteessa tekisi mieli mennä ulos nautiskelemaan säästä, mutta ensinnäkin on paljon kirjoittamista, ja sitten on vielä tarjolla tämä klassinen suomalainen male-bondingin muoto eli MM-jääkiekko. Kiinalaisen take awayn kautta isän luo, siis. Ei hurmosta - ei tässä nyt sentään Ruotsi vastassa ole - mutta toivon mukaan jonkinlaista kiekkoilun kauneutta luvassa.

Usko, arvot ja "isänmaa"

Istun parvekkeella "uudessa" nojatuolissa. Eläköön kristilliset, huonekaluja (ja kaikkea muutakin) kierrättävät organisaatiot. Mikseivät muiden uskontojen edustajat tee ruohonjuuritason hyvää, ekologisesti arvokasta ja sympaattisesti kirja-antikvariaatit mieleentuovaa?

Olen kyllästynyt kristittyjen pilkkaamiseen - varsinkin jos sen tekee joku joka paasaa "monikulttuurisuudesta". Buddhalaisuus ja hindulaisuus ovat olleet enemmän tai vähemmän in jo 1960-luvulta lähtien, "luonnonuskonnot" ja islam viimeisen vuosikymmenen. Kristinusko, siis uskontona, ei valtionkirkon rakenteissa pelehtimisenä (kesähäät kirkossa), on epämuodikasta, mutta kaikista uskonnoista eniten paikallisen yhteisön yhteishyvinvointiin panostavaa. Eivätkä asialla ole yksin helluntailaiset ja muut pikku uskontokunnat, vaan ihan perusluterilaisetkin.

Suomen monikulttuurisuus-psykoosi on uuvuttava. Osa vaikeudestani kestää sitä johtuu varmasti siitä että olen kasvanut maahanmuuttajana Ruotsissa (mm. Rinkebyssä) - siellä kaikki tämä käytiin läpi tietysti silloin kun maahanmuutto tuli ajankohtaiseksi - mutta kyllä tässä nyt alkaa olemaan jo raskaan luokan hitautta tässä Suomen kehityksessä. Osa suomalaisista on tietysti ihan pesunkestäviä rasisteja (vaikkei tämä pahimmalta mahdolliselta maalta näytä tässä suhteessa), mutta vielä suurempi osa pokkailee ja käyttäytyy 'eurooppalaisittain' heti kun "ulkomaalainen" astuu huoneeseen. "Welcome to Finland"-käytös on usein nolottavampaa kuin selkeä epäluuloisuus, vaikka tietysti pehmeämpää ja kivempaa. Ja jos käyttäydytään kohteliaasti, pyydetään ihmisiä kotiin syömään ja hymyillään ulkomaalaisten seurassa, ei ole enää mahdotonta saada suomalaiset tekemään samaa keskenään!

Kehityksen hitauden syy? Suomessa ei taida vieläkään olla tarpeeksi maahanmuuttajia, jotta he itse voisivat viedä eteenpäin muutosprosessia. Erilaiset akateemiset ja sosiaalisesti suuntautuneet alkuasukkaat kehittävät "monikulttuurisuuttamme luonnetta" mietintöjen, komiteoiden ja tapahtumien kautta.

Kyllästymiselle löytyy aina lakipiste - joka on symbolinen. Itselleni kypsintä ovat Maailma kylässä -festivaalit. Joo, kiva tapahtuma (ihan oikeasti!), mutta älkää tulko sanomaan, etteikö se olisi luonteeltaan eksotistinen. Romaniystäviä omaavana oma antikliimaksini tuli siitä, kun kerran seurasin sitä miten ketään ei kiinnostanut maistaa mustalaisruokia, joita oli sankarillisesti tuotu romanien suhteen ulkomaalaisiakin rasistisemman valtaväestön keskelle.

Muuten tämän tyyppisissä tapahtumissa voi tietysti olla ihan kivaa, mutta touhun eksotistinen ja yleistävä luonne on pidettävä mielessä.

Toki tällainen maailmanmusiikki-henkinen festivaalikulttuuri voi avata röörejä, ja panna liikkeelle muutosprosesseja. Parhaassa tapauksessa ne paljon kansallisella tasolla itseään mainostavat hitaat, intohimottomat ja hiljaiset suomalaiset voivat vihdoinkin kasata itsensä ja tunnustaa rehellisesti esimerkiksi sen, että me suomenruotsalaiset ja karjalaiset (kolme sukutaustaani: Joensuu, Helsingfors ja Viborg) ilmaisemme enemmän tunteitamme ja olemme puheliaampia. Paikallinen kulttuuridiversiteetti tulee itsetietoisemmaksi – ja sitä kautta suojelluksi.

Se on kuitenkin selvää, että jos minä jossakin vaiheessa muutan vaikkapa takaisin Italiaan, ei minua tulla näkemään Firenzen Maailma kylässä -festivaaleilla jakamassa karjalanpiirakoita Kalevala-lakissa. Tämä on kulttuuria, joka ei ole ikinä kiinnostanut minua tai ulkomaalaisia ystäviäni Suomessa sen enempää kuin muuallakaan.

Eksotismin taustalla on tietysti se, että Suomi oli käytännössä rautaesiripun takana 1990-luvun puoliväliin asti. (Huomautan silti, että sotia ennen, puhumattakaan itsenäisyyttä edeltävästä ajasta, Suomi oli kansainvälinen siinä missä muutkin - eikä Viipurilla ja Venäjän sisäisellä liikkuvuudella ollut tässä mikään pieni rooli.)

Kotimaisia (kylläpä näitä kansallisvaltioiden rajoja seurataan tarkasti) kulttuurieroja tupataan muuten usein sijoittamaan käsitteen ”arvo” alle. Kun joukko maalais-kokoomuspoliitikoita rakentaa huonon maun huviloita amerikkalaistyyppiseksi ökyghetoksi, jonne on liikuttava yksityisautolla, ja kun minun on vaikea keksiä heidän kanssaan jutunjuurta, puhutaan siitä että heillä on eri arvot kuin minulla. Tosiasiassa en ymmärrä heidän elämänmuodostaan mitään, eivätkä he minun. Oman elämänmuotoni löydän toisaalta kokemukseni mukaan helposti Tukholman, Dar es Salaamin ja New Yorkin piireistä. Nämä ovat yli kansallisuusrajojen vaikuttavia kulttuurieroja, joskin niistä voi löytyä arvojakin taustalta (kuten "eri maidenkin" kulttuurien välillä).

Kevät, kirjallisuus ja oikeat lukuhetket

Olen näköjään jumittunut ilkkaniiniluotomaisiin otsikoihin (à la Minä, maailma ja kulttuuri).

Mikäs siinä. Vaikkei Niiniluodon filosofinen suuntautuminen ole lähelläkään omaani, ihailen hänen laaja-alaisuuttaan - ja tämä on sanottava näinä haastavina muutosaikoina: Ilkka Niiniluoto on hyvä hallitsija.

Viimeisin ammatillinen kytkentäni Niiniluotoon oli lisensiaatintyön viimeistelyvaihe. Nimesin lisurini word-tiedoston Niiniluodoksi, jotta muistaisin, että olen kirjoittamassa opinnäytetyötä - enkä runoilemassa omiani. Ainakin pari kertaa muistin tästä syystä säilyttää 'akateemisen otteen' kirjoittamisessa.

Esa Saarinen neuvoi filosofian johdantokurssilla olemaan lukematta Nietzscheä gradunkirjoitusvaiheessa. Onhan se niin, että kirjoja on luettava oikeina periodeina - ja opinnäytekulttuuri on kankea. Toisaalta, kaikissa oppiaineissa ei olla yhtä kankeita kuin Helsingin yliopiston teoreettisessa filosofiassa.

Eri kirjat ja kirjailijat toimivat muuten eri tavoin eri vuodenaikoina. Koska kuulun siihen antikvaariseen ihmistyyppiin, joka lukee aina n:ttä kertaa samoja 'klassikoita', olen havainnut tietyn syklin.

Osittain se miten samoja kirjoja ja kirjailijoita tulee luettua samoina vuodenaikoina on loogista (Taikatalvi talvella, Taikurin hattu kesällä), mutta mysteerejäkin riittää.

Oletan että luonnon muutosvoiman nostattamien voimallisten tuntemusten takia palaan kevätiltoina toistuvasti Sirkka Seljan Taman lauluihin (1945). Kuulaan romanttista, naturistisen eroottista - heideggerilaista tapahtumaa ja irigaraylaista luontosuhdetta, Blakea yin-sävellajissa...

Syyskirjallisuutta - mutta minkäs teet?

Myös Hellaakoski ja Södergran resonoivat kevätiltojeni kanssa. Miksi? Hellaakoski soljuu - ja sekoittaa syvältä. Södergrankin kaivelee niitä koloja, joita kevät muutenkin huuhtoo.

Sitä tuulettuu, ja lukuhimo suuntautuu sen mukaan. Rydberg, Vartio, Kauranen...

Kesällä kirjakasa pöydällä kääntyy rationaliteetin ja intellektualismin - tai sameiden, seisovien, loppukesällä kipeidenkin tunnelmien puolelle. Canetti, Calvino, Kirstinä, Sandemose, Tabucchi, Eliade, Mishima... Tietokirjallisuus ja esseistiikka näyttävät hampaansa: Jakobson, Schildt, Salminen ja Simonsuuri.

Kävin vapun jälkeen jo ostamassa kesälomakirjoja - odottamaan heinäkuun vaihdetta. Loma tulee aina yllättäen, viimeisinä päivinähän sitä työstää pois valtavaa rästityökasaa. Yhtäkkiä avautuu hiljaisuus. Työkännykkä ei enää soi, eikä sitä aamuisin avaa työmeiliä. On osattava varautua.

Kirjatkin tuntuvat sitten erilaisilta. Päässä on niin paljon tilaa. Siellä on runoudenkin hyvä hengittää.

Joka kesä palaan samoihin kesärunoihin, noin loman aluksi. Yksi niistä on Jouni Inkalan, se yhden jo antiikkisen kokoelman avaava maailman reunan, lokkien huudon ja 'pilvien kallonvalkean valon' ihmetys. Toinen on Marja-Liisa Vartion mystinen Jousella-ampuja.

(Syksyn alla on sitten palattava Hämärän tansseihin, jotta "politiikat ja filosofiat" taittuisivat "kuin kuivat oksat".)

Onneksi on divareita. (No, tietysti, sitäkin onnekkaammin kirjastoja, jotka ovat Suomessa maailman parhaita...)

Black & White näytti jo hampaansa. Loppukuusta on käytävä myös Runebergin antikvariaatissa ja Mechelininkadun päässä.

Tutut ja ystävät: tässä vaiheessa on mitä parhain hetki antaa lukusuosituksia!

Vappu, pallot ja Jussi

Ohi on. Vappu, siis.

Vappu on pirteä, vaikkakin pelottavan känninen juhla. Niinpä suhtaudun siihen varsin myönteisesti.

Juhannuksessa on se vika, että kaupunki on liian hiljainen. Ahdistaa kävellä hiljaisilla kaduilla, kun vastaan vaappuu psykoottisia, kalansilmäisiä, monta päivää ryypänneitä zombieita. Tämä ei tietysti haittaa yläluokkaa, joka saunoo kesämökeillään, mutta säälikää nyt vähän kaupunkilaisköyhälistöä - ja lakkauttakaa se pyhä.

No, vapussa ei ollut valittamista.

Se alkoi Jirin työhuoneella. Jiri Geller - psykedeelinen pop-, lowbrow- ja heavylevyn kansi -henkinen käsitetaiteilija, jonka teokset ovat aina syvähiottua käsityötä, Kiasman Studio K:ssa 8. toukokuuta alkaen.

Älkää missatko!

Viestittelin Taide-lehden Arja Elovirran kanssa, joka sanoi, että vuosia tekeillä ollut Jiri-esseeni voisi löytää kodin jostakin vuodenvaihteen numerosta. Tiedä miten sitäkään ei ole tullut viimeisteltyä, ensimmäinen versio kun taitaa olla jo vuodelta 2003. Hiljaa hyvä tulee pitää toisaalta paikkansa kun puhutaan esseistiikasta. Ja Jirin taide on ajatonta.

Turistiopas-hengessä näin pitkästä aikaa Mantan lakituksen. Juhlintaa tuli sekä aattona että päivänä seurattua antropologisesti ja väkimassojen estetiikkaa ihaillen. Vappupäivänä katsottiin pitkästä aikaa Satyricon. Oli se kaunista kun italialaisessa elokuvassa (ks. myös Rooma sekä Pasolinin Medea ja koko Elämän trilogia) irrottauduttiin 1970-luvun vaihteessa myyttien kuvaamisesta, tarinoiden kertomisesta sekä adekvaatista historian kuvittamisesta - ja pystytettiin maailmoja myyteiksi luokitelluilla syvävirroilla.

Mitenköhän niihin juhannuksen alkuperäisiin syvävirtoihin pääsisi käsiksi? Nyt on kuin seuraisi intiaanien ryyppäämistä reservaatissa. Kolonialismin jälkiä? Eikös jussinkin pitänyt olla jonkinlainen voimavarantopyhä?