Hannu Salmi kirjoittaa
kokemuksesta.
Pohdinnan kärki suuntautuu historian tutkimukseen.
"Miten tutkia kokemusta historiallisesti? Historiantutkijat ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita siitä, miten aikalaiset kokivat ympäristöään, elämismaailmaansa. Menneisyyttä on tarkasteltu niin kollektiivisten kuin yksilöllistenkin kokemusten näkökulmasta, mutta kokemuksen käsite edellyttää subjektia, kokijaa: menneisyyden maailmalla on kiintopiste."
Ei subjektia tietysti ohittaakaan voi, ja ehkäpä subjekti on historioitsijan päätutkimuskohde (ainakin silloin kun kokemuksesta puhutaan), mutta tämä ei ole akuutein ongelma kokemusfilosofian ulkopuoliselle kokemustutkimukselle.
Suurimmalle osalle varsinkin yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita ihmistieteilijöitä kokemus on edelleen jotakin epäilyttävän subjektiivista. Heille ei ole vielä valjennut, että kokemukset ovat kulttuurin matriisin kaavottamia, analogisen kehollisuuden perustalla seisovia, kulttuuristen resurssien avulla kasvaneita, jaetut reunaehdot sisältävän itsesäätelyn sekä yhteisöllisesti opittujen kokemustaitojen (harmonian kuuleminen, taulun rajaaminen ympäröivästä todellisuudesta, jännitteen tunnistaminen ja purkaminen romaanissa jne.) tulosta.
Sitoutuminen moderniin tiedemetafysiikkaan ("eksaktius", "objektiivisuus", metodifetisismi) estää monia työstämästä mielekkäitä tulkintoja fenomenologiasta ja hermeneutiikasta, filosofioista joissa kokemus eri muodoissaan on tähdellisimmin ollut tapetilla.
Valtava määrä tietoutta, mm. oma kokemus, jää lasiseinän taakse.
On vaikea saada ihmisiä luopumaan tieteellisestä kapeakatseisuudesta, joten kun vierailee luennoimassa uusissa paikoissa joissa ensimmäistä askelta ei vielä ole otettu, tuntuu siltä että pitää aloittaa juuri subjektiivisuus-keskeisyyden purkamisesta, jotta kuuntelijat saataisiin tasolle, jolla on sitten mitään mieltä miettiä yksilöllisen ja jaetun suhdetta (johon ikävä kyllä niin usein palataan ilman rakentavia argumentteja).
Soveltavia tieteitä ajatellen: kulttuurifilosofiassa kokemuksesta keskustelun kirjo on laaja, mutta harvoin sillä tavalla muotoiltu että se auttaisi välineitä etsiviä soveltavia tieteitä. Usein sen lukemisen aloittaminenkin, mikäli ei ryhdytä lukemaan angloamerikkalaisia readereita ja for dummies -johdantokirjoja (Introduction to... julkaisijana joku iso englanninkielinen kustantamo), vie vuosia. Se kuitenkin kannattaa, sillä lukemalla cultural studies -"tulkintoja" kokemusfilosofiasta tulee asiantuntijaksi kokemusfilosofian cultural studies -tulkinnoissa, lukemalla kokemusfilosofiaa oppii puolestaan ymmärtämään kokemusfilosofiaa. Älkää kuvitelko että se olisi sen kummempaa kuin opiskella oikeaa joogaa / taichitä tai keräillä palasia sieltä täältä new age -tyyliin.
Syvälle pääsee vain yhteen paikkaan sukeltamalla, ei antamalla veneen vetää itseään läpi koko järven metrin syvyydessä.
Taidefilosofian historiassa kokemus auttoi aikanaan pääsemään eroon (korkea)taiteesta ja sen "monumentaalisista mestariteoksista" - ylipäätänsä objektikeskeisyydestä. Samalla se vei lujaa jo syntyessään kauas yksilöistä.
Deweyn pragmatistinen
Art and Experience (1934) johdatti kokemuksen ajalleen radikaalisti ruumiillisuuteen, mutta tärkeintä siinä oli kokemuksen kultivoimisen asettaminen filosofian tavoitteeksi. Nyt ajankohtaisista yhtälöistä Dewey pyöritteli mm. ihmisen orgaanisen (biologisen) pohjan ja kulttuurin antamien resurssien suhdetta.
Walter Benjaminin
Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella (1936 - tätä esseetä on virheellisesti luettu valokuva- ja elokuvateoriana, vaikka sen teesit koskevat koko esteettistä todellisuutta) ja
Silmä väkijoukossa (1939) ovat hyviä johdantoja siihen, miten voi ajatella länsimaisen kulttuurin historiallisia murtumapisteitä kokemuksen mahdollistamina ja kokemuksen mahdollistajina, ja miten tätä kokemusta voidaan kasvattaa ja kultivoida herkän kuuntelevalla kirjoittamisella.
Heideggerin 1936
Taideteoksen alkuperässä keskeiseksi noussut
Ereignis,
tapahtuma, on käsitteenä jo sitten selkeä pakomatka metafysiikasta, irtiotto sekä subjektiivisuudesta että sellaisesta kokemuksesta joka on palautettavissa symboliseen järjestykseen.
Siitä lähtien kun kokemus on populaarikulttuurin dominanssin ja median voittokulun kautta tullut kulttuuriteollisen tuotannon kohteeksi, meillä on siis ollut kokemusfilosofisia klassikoita eri filosofisissa koulukunnissa (Dewey = pragmatismi; Benjamin = marxismi, historianfilosofia; Heidegger = fenomenologia, hermeneutiikka).
Viime vuosikymmenten erityisesti ranskalaisen ja italialaisen filosofian matkat erilaisten tapahtumien kirjossa ovat lisänneet hajontaa ja vieneet keskustelua yhä julkeammin määrittelemättömään, ja sinne mistä on vaikea ammentaa metodista tukea ja sovellettavuutta.
Kokemusfilosofia (luettakoon tähän Erlebnis, Erfahrung, Ereignis, Elämys, Experience, an Experience jne.) onkin varsin eriytynyt saareke, jonka piirissä pitää olla kiitollinen sellaisille terävän monitieteellisille laitoksille kuin Turun kulttuurihistoria (Salmen lisäksi ainakin Immonen, Kallioniemi ja Kärki ovat lukeneita ja/tai tarkkoja kirjoituksissaan). Itse kokemusfilosofi kärsii usein soveltamisen vaikeudesta, kun hänet on indoktrinoitu liikaan tarkkuuteen, ja melkein dogmaattiseen yhden ajattelijan (Heidegger, Gadamer, Nancy) tuotannon pitämiseen eroista muista ajattelijoista, "vääristä" käsitteistä tai varomattomasta soveltamisesta.
Olisi antoisaa pitää poikkitieteellinen seminaari kokemusfilosofian soveltamisesta.
Entäpä mitä kokemusfilosofi suosittelisi luettavaksi nykyisestä kokemusfilosofiasta?
Uusimmasta filosofiasta suositeltavia lukemisen kohteita ovat italialaisittain ainakin Giorgio Agambenin
Tuleva yhteisö (1990) ja Mario Perniolan tuotanto. Agambenilla tulee uudelleenajatelluksi se mitä on jonkun tietyn kulttuurin kautta tapahtuminen / kokeminen kun se mitä olemme pitäneet kulttuurin / yhteisön peruskivenä (kieli, etnisyys, jaetut arvot) on menettänyt itsestäänselvän asemansa. Kirja on monikerroksinen kommentaari 1900-luvun eksistentiaalisiin filosofioihin (ja jopa keskiajan filosofiaan), mutta se avautuu poeettisesti myös omana itsenään, gnostilaisesti - vieläpä tavoin, joita "itämainen filosofi" paikoin ymmärtää länsimaista paremmin. Perniolalla antikvaarisen humanistisin äänenpainoin haukuttu esineellinen kokemus (ja esineellistäminen) saa arvoisensa analyysin aikamme kokemuksen produktiivisena perustekijänä.
Del Sentiressä (1991) painottuvat tunteminen / aistiminen, ja samaa ajattelua viedään seksuaalisuuteen teoksessa
Il sex appeal dell'inorganico (1994). Kaikissa Perniolan teoksissa transgressio on keskiössä, yhdessä teoksessa,
I transitissa (1998) vieläpä kokonaisen kirjan verran, perversiosta vanhan ylittämiseen.
No, tässä ei pidä unohtaa Gianni Vattimon
Läpinäkyvää yhteiskuntaa (1989), mutta sen pitäisi olla peruskauraa kaikille nykykulttuurista kiinnostuneille filosofisesti orientoituneille tieteilijöille...
Yhdysvalloissa Deweyn perinnettä on soveltaen, mm. Feldenkrais-menetelmän ja japanilaisen filosofian kautta, vienyt uusille, hyvinkin kehoherkille urille Richard Shusterman, jonka tuotantoon tässä suhteessa päässee parhaiten sisään vaikkapa aloittamalla teoksesta
Practicing Philosophy (1997). Tässä ollaan sitten jo helpommin lähestyttävän filosofian piirissä, ja sellaisen, jota vaikkapa tanssijoiden on helppo soveltaa omaan työhönsä. Käytäntö ja kirjoittaminen toimivat rinnakkain, kokeellisesti - hieman taiteellisen tutkimuksen hengessä (Shusterman on Feldenkrais-ohjaaja, ja erityisesti myöhemmät teokset ja käytännön workshopit työstävät tätä yhteyttä).
Takaisin Salmeen. Hienoja horisontteja -
"Wilhelm Dilthey viittasi Erlebnis-sanalla singulaariseen kokemukseen, kun taas Erfahrung viittasi jatkuvaan, kumuloituvaan kokemukseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kokija itse osallistuu tapahtumaan aktiivisena merkitysten muodostajana. Theodor Adorno käytti Erlebnis-sanaa tarkoittamaan keinotekoista, välitöntä, reflektoimatonta kokemusta, kun taas Erfahrung liittyi käsittellisesti prosessoituun kokemukseen, tietoon."
- joiden kautta avautuu erityisiä historian tutkimuksen ongelmia:
"Oma kysymyksensä on se, että vaikka filosofille ero Erlebnisiin ja Erfahrungiin on olemassa, historioitsija joutuu usein tavoittelemaan singulaarista elämystä prosessoidun aineiston, ehkä muistelmien tai omaelämäkerrallisen lähteistön, kautta. Miten silloin voi tavoittaa Erlebnisin? Tavoittaako tutkija vain niitä kielellisiä figuureja, joilla elämyksen välittömyyttä kuvattiin."
Kun on joogi (joogakirjallisuus avautuu vain noudattamalla ruokavaliota ja tekemällä liikkeitä) ja Taideteollisessa teorialehtorina tulee tietysti mieleen, että nämä yllä mainitut ovat tiedeyliopisto-ongelmia. Tiedeyliopistoja rankaistaan vieläkin niin paljon modernin tieteenteon arvopohjalta. Jos kulttuurihistoria olisi taidekoulussa opetettava aine ilmaantuisi paljon metodista kiistaa, mutta uskonpa myös, että tutkijat olisivat taloudellisesti tuetusti kokeellisia. Rakennettaisiin elinolosuhteita joita testattaisiin, touhuttaisiin vanhojen työkalujen kanssa, ehkä testattaisiin perinteisiä parannusmenetelmiä jotta päästäisiin vanhojen aikojen kokemuksellisille jäljille. Tähän olisi perusteltua käyttää resursseja ja kokeiden tuottamaa tietoa pidettäisiin toisella tavalla arvokkaana. Kokemuksellinen tieto ja sen hankinta on arvossaan kouluissa, joissa ihmisten työ on teorian ulkopuolella sidottu kokemukseen. Ja sieltähän se subjektikin sitten löytyisi "menneisyyden maailman" laboratorio-olosuhteiden kautta "kiintopisteeksi".
Kokemusfilosofialla, kulttuurihistorialla ja taiteellisella tutkimuksella voisi olla jaettavana paljonkin hienoja horisontteja.
Niistä unelmoimaan jääden, kaunista tanskalaista kevättalvea kaikille - omamme taisi jäädä tulematta talven puutteen myötä.
